Kosketuksen kaipuu, katse toiseen – kohtaaminen. Ei tulevaa voi aina ennustaa tai sitä koska rakastuu. Rakkaus voi hiipiä luokse ja yllättää. Marja ja Sami kertovat, miten tapasivat nykyiset kumppaninsa. Miksi juuri nämä ihmiset veivät heiltä jalat alta? Ensi viikon kirjoitus on Marjan ja Samin seksisuhteen päätöskirjoitus, löydät sen Havaintoja parisuhteesta –blogista.

Marja: Klassinen kysymys. Miten te tapasitte?

Sami: Tapasin nykyisen vaimoni kliseisesti baarissa. Oli maaliskuu. Menin pitkästä aikaa baariin. Baari oli sellainen, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Olin kaverin kanssa tanssilattialla. Meillä oli kaverini kanssa tapana vetää tanssikuviot  vähän yli. Tanssilattian reunalla minua katsottiin. Tai ehkä tapaani tanssia, joka erottui muista.

Päädyttiin harmaaseen hameeseen pukeutuneen punahiuksisen naisen kanssa juttelemaan. Tai ei me oikein edes juteltu. Oltiin vain toistemme seurassa. Vaihdettiin puhelinnumerot. En koskaan soittanut.

Neljän kuukauden kuluttua tuosta tapaamisesta menin kaverini kanssa samaan baariin elämäni toisen kerran. Punahiuksinen nainen oli siellä taas. Tällä kertaa hän oli pukeutunut mustaan. Muistan ajatelleeni, että minulla on muutama tunti aikaa toimia ja kertoa kaikki, mitä minulla on kerrottavana.

Sami: Elämässäsi on tälläkin hetkellä mies, jota kutsut muruksi. Milloin ja missä muru saapui elämääsi?

Marja: Me olimme molemmat netissä eräässä facebookin "nettitreffi" sovelluksessa. Muru teki aloitteen. Ekaksi Tinder tyyliset tykkäämiset. Sitten arat ekat viestit. Murun viesteissä oli jo jotain, mikä tuntui erilaiselta.

Me juteltiin puhelimessa aika nopeasti, en halunnut turhaa luoda harhakuvitelmia netissä. Murun äänen kuuleminen vahvisti  hyvää tunnetta ja treffit sovittiin samalle viikolle. En tiedä, mikä minuun meni puhelimessa. Sovin vielä silloin tuntemattoman miehen kanssa meneväni hänen luokse yökylään.

Kohtasimme hyvin kylmänä  joulukuisena iltana Helsingin yössä, molemmille tutussa baarissa. Minä ujona nenäpunaisena, muru huppelissa ystävänsä kanssa. Minuuteissa tuo "liian komea mies" raivasi paikan sydämeeni. Kaikki palaset vaan loksahteli kohdilleen, kun vain katsoin murua.

Marja: Tuo punapäinen nainen oli selvästi jotain, mitä et voinut unohtaa. Mikä hänessä veti sinua puoleensa?

Sami: Katse, kosketus ja asenne. Kun ensimmäisen kerran kävelimme yhdessä hänen luoksensa, hän sanoi minulle, että minusta et sitten saa itsellesi mitään pikkuvaimoa. Olin hieman ihmeissäni, sillä mikään sanomisissani ei ollut viitannut siihen suuntaan. Vastasin hänelle, että en minä tarvitse itselleni pikkuvaimoa, olen itse sellainen ja jos suhteessa on kaksi pikkuvaimoa, niin roolit kolisevat liikaa yhteen.

Pidin hänen asenteesta olla nainen. Hän ei yrittänyt olla mikään muu kuin oma itsensä. Ja samalla hän arvosti minua sellaisena kuin minä olen. Hänen ei tarvinnut esittää minulle naista ja minun ei tarvinnut esittää hänelle miestä.

Ehkä avoin tapa suhtautua maailmaan oli se kaikkein tiukin liima välillämme. Me emme ottaneet, emmekä vieläkään ota mitään liian vakavasti. Niin ei saa unohtaa pinnallisuutta. Tunnen vetoa punahiuksisiin naisiin. En minä sille mitään mahda. Tai mahdan minä jos on pakko.

Sami: Minkälainen on mies, joka raivaa paikkansa Marjan sydämeen?

Marja: Muru oli alusta asti SE OIKEA mies mulle. Joku sanoi jo meidän suhteen alku aikoina, että te olette ihan samanlaisia. Muru oli mies, mikä antoi ensimmäisen baari-illan päätteeksi hänen kodissaan  minulle villasukat ja teemukin. Vaikka oltiin vasta tavattu ja huumaannuttu tanssilattialla toisistamme – olo oli kuin olisin tullut kotiin. Pesin meikit pois ja menin sohvalle murun viereen. Olo oli turvallinen ja jäin yöksi.

Muru katsoi mun sisääni, eikä vain ulkokuorta. Mä olen aina voinut olla oma itseni murun kanssa. Vaikka rakastuin jo alku metreillä muruun, löysin myös parhaan ystävän. En mä edes tiennyt, että joku ihminen voi olla  niin monessa asioissa ”oikea”.

Marja: Sinä, punapää – ja sinun lapsi. Miten löysitte paikkanne uusperheessä?

Sami: Eihän se koskaan helppoa ole. Aluksi mä tulin tilanteeseen aivan väärällä asenteella. Mä olin melkein anteeksipyytävä lapseni suhteen. Aristelin olla sellainen isä kuin olen uuden rakkauteni silmien edessä. Tämä alkoi silloin, kun muutimme nykyisen vaimoni kanssa yhteen. Muistan, kun hän yhtenä iltana sanoi, että toivoo välillä, että minulla ei olisi lasta.

Minä halusin ymmärtää sen aivan väärin. En ymmärtänyt hänen sanomaansa ollenkaan. Sanoin, että voidaan me lähteäkin, niin ei tarvitse ihmetellä. Eroisänä minulle oli tärkeää, että silloin kun lapseni oli minulla, annoin hänelle suurimman osan ajastani. En ole tinkinyt siitä vieläkään. Se on minulle niin tärkeää. Ajan myötä asiat lähti helpottumaan, kun löytyi yhteinen tapa ja rytmi. Minä uskallan olla lapseni kanssa sellainen isä kuin olen.

Tilanne tuo edelleen mukanaan riitoja, mutta molemmat ovat niistä valmiimpia ja avoimempia puhumaan. En voisi elää suhteessa, jossa lastani ei hyväksyttäisi tai lapsestani ei pidettäisi. Sellainen suhde olisi todella väärä, jossa asiaa pitäisi edes miettiä. Jokainen asia vaatii aikansa, ennen kuin se lähtee toimimaan. Nykyään toimimme monessa asiassa kuin perhe, mutta monessa asiassa on vielä paljonkin parannettavaa. Perhe on kuitenkin sellainen asia, jonka puolesta kannattaa vähän töitä tehdäkin.

Sami: Miten sinkkumiehen ja yh-äidin maailmasta tuli yhtä?

Marja: Nopeasti. Kolme kertaa tapasimme kahden ja sitten meistä tuli perhe. Muru raivasi yksiöön hyllyn vaipoille, minä hain kirppikseltä sinne potan.  Ei se olisi ollut mahdollista "tapailla". Muru oli valmis perhe-elämään ja niin kuin minäkin.  Hänen sanoin: ”Kypsä omena poimittavaksi.” Ja minähän poimin kiireellä!

Välillä pelotti uskoa rakkauteen ja antaa pojan kiintyä muruun. Mutta joku mun sisällä huusi, että on pakko vain uskaltaa. Ja miten ihanaa oli nähdä niiden kahden välinen rakkaus. Poika huumaantui murusta, muru pojasta ja vain kolmen viikon tapailun jälkeen murulta lipsahti: "Tule tänne isin luokse, niin vaihdetaan paita."

Kahden kuukauden seurustelun jälkeen me asuimme saman katon alla koko perhe. Siitä alkoi oikea yhdessä olemisen harjoittelu, mikä jatkuu edelleen. Molemmilla meillä on ollut kasvukipuja. Me ollaan huudettu, itketty ja sovittu, hiottu toistemme kulmia. Murun piti luopua omasta ajastaan ja minun yksinoikeudesta päättää kaikista perheen asioista. Onneksi rakkautta ja tahtoa on riittänyt hankalinakin hetkinä. Me ollaan alusta asti päätetty olla yhdessä. Rakkaus vaatii tahtoa.

Kuinka monta oikeaa ihmiselle on olemassa? Emme tiedä sitä ja hyvä niin. Mutta jokaisen oikeankin ohi voi kävellä, ellei uskalla avata sydäntään rakkaudelle. Se ei ole helppoa, jos on satutettu. Monenlaiset pelot nousevat iholle ja purkautuvat huulilta väärien sanojen taakse piiloutuen.  On kuitenkin ihmisiä, minkä luota ei voi lähteä ja tulee syvältä sisimmästä voimaa taistella rakkauden puolesta. Sillä kun se jokin toisessa ihmisessä kolahtaa, se lupaa mahdollisuuden kasvaa – kiintyä uudelleen ja opetellen rakkauden aakkoset vielä paremmin kuin aiemmin.

Marja ja Sami saivat uuden mahdollisuuden. Heille molemmille tuli tarve olla toisen lähellä. Vahva ja viisas punapää vei Samin uudelle rakkauden polulle ja muru rakasti Marjan haavat umpeen luoden uuden perheen. Mitään ei olisi tapahtunut ellei olisi uskaltanut rakastaa. Sydämen rohkeus palkittiin ja vielä nuo kaksi paria kävelevät yhtä matkaa elämän kiemuraisia polkuja.