Rakkaus omaa työtä kohtaan antaa hurjat voimat. Into on voiman bensa. Sitä vain kahmii töitä adrenaliinin virratessa suonissa. Voimat eivät silti ole rajattomat, vaikka itsestä tuntuisi supersankarilta.

 

Sain omien voimien rajallisuudesta karun opetuksen viime viikolla.

 

Flunssana se alkoi. Yritin tsempata ja vetää sovitut työjutut sekä kirjaani liittyvät haastattelut. Suoritin parhaani mukaan, yritin olla tuottamatta pettymystä kenellekään. Mukauduin uusiin tilanteisiin ja näytin parhaat puoleni. Hymyilin vaikka aina ei olisi hymyilyttänyt. Olin se reipas tyttö, josta olin saanut kiitosta ennenkin.

Samaan aikaan muru oli työmatkalla ja koko arjen pyöritys oli vastuullani. On aivan eri asia ottaa lasten ilot, surut ja kiukut vastaan yksin.  Olisin kaivannut murua, kuuntelemaan minua ja pitämään sylissä. Mutta ei auta itku markkinoilla, joka päivä sama ralli alkoi alusta.

 

Rakkaus omaa työtä kohtaan ei enää riittänyt. Salakavala painava väsymyksen viitta alkoi laskeutua harteilleni tukahduttaen tuota rakkautta.

 

Päivä päivältä olo paheni, kunnes yhtenä iltapäivänä makasin 40 asteen kuumeessa kotona. Tajusin, etten pysty hakemaan lapsiani päiväkodista. Kehoni oli täydessä hälytystilassa. Voimat aivan kirjaimellisesti loppu.

 

Olin ylittänyt rajan, vaikka kehoni oli yrittänyt varoittaa. Sekä henkinen että fyysinen raja tuli vastaan. 

 

Ystäväni onneksi riensi apuun ja huolehti kaikesta. Hän haki lapset, teki ruuan ja passitti minut päivystykseen lempeästi mutta päättäväisesti. Kuume ei enää laskenut edes lääkkeillä. Sille oli iso syy. Keuhkokuume.

 

Lääkäri katsoi minua silmiin ja kysyi:”Kai sinä ymmärrät, että keuhkokuumeen kanssa ei leikitä?”

Tuli aika päästää irti ja perua työkeikat, seksuaaliterapia-asiakkaat sekä unohtaa blogi. Kieriskelin syyllisyyden tunteessa, toisaalta olo oli helpottunut. Tunsin myös henkistä uupumusta vaikka olin nauttinut viimeiset viikot kaikista uusista haasteista. Pakkolepo oli salaa kaivattu tila.

 

Keho on viisas. Kunhan ihminen kuuntelisi sitä. Vaikka itse työssäni opetan tai vähintäänkin neuvon, miten omaa kehoa pitää kuunnella, sokaistun itsekin elämän edessä. Se on inhimillistä.

 

Toivon silti, että opin tästä jotain. Niin kuin osteopaattini sanoi: ”Sinun täytyy ottaa kehosi viesti vakavasti.” Kehoni on ainoa todellinen kotini. Ja rakastan elämää yli kaiken. Joten, jos haluan murun kanssa rypistyä ja rakastaa, minun on opeteltava kuuntelemaan kehoni viestejä. Opettele sinäkin. <3

*Oletko sinä joskus unohtanut kuunnella kehoasi? Mitä siitä on seurannut? Opitko sinä kokemuksesta jotain? Ehkä voit jakaa muillekin lukijoilleni jonkun oman oivalluksesi? Ja niin kuin aina, jos postaukseni herättää ajatuksia, kirjoita rohkeasti kommentti.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

*Kuvat Muru <3