Nuorena naisena ihastuin usein ja seurustelin milloin kenenkin kanssa, ihailijoista ei ollut pulaa! Seksi tuli kuvaan mukaan vasta 18-vuotiaana, mistä olen jälkikäteen ajatellen tosi iloinen: en alistunut pieneen painostukseen vaan päätin itse, että milloin ja kenen kanssa tunnen olevani valmis.

 

Erosin kolmekymppisenä hyvin kaverilliseksi käyneestä suhteesta. Siinä tilanteessa varmaan joku olisi ”järkevästi” päättänyt, että aletaanpa yrittää lasta, kun suhteessa ei kuitenkaan ollut mitään järisyttävästi pielessä. Me kumpikin olimme sitä mieltä, että siinä iässä – ja tietenkin myöhemminkin – ansaitsemme enemmän kuin ns. tyytymissuhteen.

 

Sen pitkän suhteen jälkeen olin useamman vuoden yksin, mutta en kuitenkaan viettänyt hurjaa sinkkuelämää. Ystäväni perustivat perheitä ja saivat lapsia ja katsoin sitä vierestä ja elin mukana, mutta en kokenut olevani kateellinen.

 

”Kai minä ajattelin, että minunkin aikani vielä koittaa. ”

 

35-vuotiaana rakastuin palavasti ja tulin petetyksi. Ymmärsin, että kyse ei ollut minusta vaan miehen keskenkasvuisuudesta, mutta oli se silti kova paikka. Olin jo ehtinyt ajatella, että mahdanko koskaan saada perhettä ja yhtäkkiä toivonkipinä heräsi – sammuakseen.

 

Olenkohan pahasti asenteellinen arvellessani, että ikäpolvessani on paljon enemmän sellaisia vapaita naisia kuin miehiä, joiden elämä on suhteellisen kunnossa?

 

Tarkoitan sitä, että ei ole esim. ongelmia alkoholin kanssa tai elämänhallinnassa tai kaappi vähintään puolillaan luurankoja? Arvostan miehessä fiksuutta, mikä ei välttämättä liity koulutustasoon, ja pehmeitä arvoja; joku kovakyynerpäinen pyrkyri ei sykähdyttäisi sydäntäni. 

 

Viime vuosina ne harvat miehet, jotka ovat herättäneet minussa kiinnostusta, ovat olleet varattuja. Tällä hetkellä olen hyvin rakastunut itseäni nuorempaan, varattuun mieheen. Huokaus. Välillämme on syvää sielujen sympatiaa. En kuitenkaan alkaisi mihinkään epämääräiseen säätöön sellaisen miehen kanssa, jota kohtaan tunnen syvästi.

 

Jännästi sitä näköjään viisikymppisenä pystyy erottamaan seksin ja rakkauden. Jos satun törmäämään tässä kesällä kuumaan lomaromanssiin, niin varmasti pystyn nauttimaan siitä täysin rinnoin. Se ei varmaankaan silti saisi tunteitani hiipumaan mainitsemaani miestä kohtaan.

Elämässäni on työn ja harrastusten lisäksi ystäviä ja aikuistuvia kummi- ja muita lapsia. Teen vapaaehtoistyötä eläinten parissa ja siellä saan myös hoivata, mikä on ihanaa! Välillä kyllä itkeskelen sitä, että siitä on niin kauan, kun itse olen saanut hoivaa mieheltä, joka on minulle tärkeä…

 

”Olisi ihana antamisen lisäksi myös saada hoivaa.”

 

Olen hyvin sinut seksuaalisuuteni kanssa ja hiukan kirpaisee se, että minulla ei ole ollut noin vuoteen edes minkäänlaista lähinnä seksiin perustuvaa suhdetta. Kokemukseni mukaan sellainenkin suhteentapainen voi tuoda paljon iloa, kun mukana on myös hyvää keskustelua ja lämmintä läheisyyttä.

 

Nykyään puhutaan jo masennuksestakin, mutta yksinäisyys on tabu. Minustakaan, sosiaalisesta ja päällisin puolin melkein aina hyväntuulisesta naisesta harva varmaan uskoisi, että tunnen itseni usein tosi yksinäiseksi. Saattaa kuulostaa hiukan dramaattiselta, mutta tunnen olevani vain puoliksi elossa.

 

Joskus tunnen hetkellisesti syvää haikeutta siitä, että en ole saanut kokea äitinä äidin ja lapsen välistä syvää yhteyttä. Ehkä siinä sekunnin murto-osassa mielessä välähtää sellaista, mitä olen nähnyt läheisteni kanssakäymisessä lastensa kanssa: pienen lapsen turvautumista ja ehdotonta rakkautta ja luottamusta äitiinsä ja sitä miten kokonaisvaltaisesti äiti voi olla läsnä lapselleen – symbioottinen suhde. Voiko mikään muu antaa niin syvää tyydytystä kuin se, että olet toiselle ihmiselle ihan kaikki?

 

Yksinäisyys tuntuu siltä kuin katselisi elämää vähän sivusta. Nautin ihmisten seurasta, tapaan ystäviäni, menen ja teen ja silti koko ajan olkapäällä istuu haikeus, mitä ei pääse karkuun. On niin paljon asioita, mitä pitää vain itsellään, vaikka haluaisi jakaa ne toisen kanssa. Olen kova pohdiskelemaan kaikenlaista ihmisyyteen liittyvää ja jossakin määrin puhun ystävieni kanssa, mutta syvimmät sieluni sopukat haluaisin avata miehelle, jonka kanssa minulla olisi syvä yhteys.

 

”Henkinen läheisyys yhdistettynä fyysiseen läheisyyteen on minulle taivas maan päällä.”

 

Kesällä yksinäisyys korostuu, kun lomalaiset reissaavat ja menevät mökille ja kuka mitäkin. Minä olen tasan yhtä yksin kuin aina muulloinkin enkä ole sellainen ihminen, joka nauttisi esim. matkustamisesta itsekseen. Kun tekee asioita yksin, jää vaille suurimmasta ilosta: jakamisesta. Tuntee olonsa vähän orvoksi piruksi, joka ei kuulu mihinkään. 

 

Elämänkumppanin kanssa olisi niin paljon jaettavaa ja puhuttavaa – ja siihen päälle vielä roppakaupalla hellittelyä ja ihanaa seksiä – että elämä olisi väistämättä paljon antoisampaa. Lapsettomuus ei ole suuri suru, toki jonkinmoinen haikeus minulla on siitä, että en koskaan tullut äidiksi.

 

Joskus uskoni on koetuksella. Tulenko koskaan saamaan sitä mitä eniten kaipaan?

 

 

*Kiitoksia tarinansa jakaneelle lukijalleni. Uskon, että jokaisen uuden ihmisen tarina voi avartaa maailmaa ja olen kiitollinen, kun saan blogini kautta jakaa niitä teille kaikille. <3

*Oletko sinä ollut joskus yksinäinen? Yksinäinen yksin tai yksinäinen parisuhteessa? Voit jakaa oman kokemuksesi tähän kirjoittamalla kommentin.

*Kuvat ovat kuvituskuvia Pixabaysta.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3