Tag

ulkonäkö

Uncategorized

En ole timmi mamma 2 – Miksi äiti treenaa

Juoksua, joogaa, koripalloa, salitreeniä, kotijumppaa… Olen pohtinut treenaanko pienen vauvan äitinä hyvien pakaroiden takia vai hyvän olon takia. Haluaisin olla niin aikuinen, että treenaisin vain hyvän olon takia. Mutta en ole. Minussa asuu myös turhamaisuus.

 

Haluan näyttää hyvälle. Olen lukenut Cosmopolitan lehteä siitä asti kun se alkoi ilmestyä 2000-luvulla ja maailmankuvani on varmasti muokkaantunut sen mukana. Cosmon merkitys on muuttunut elämässäni, mutta kauneusihanteet lehden sivuilta ovat piirtyneet verkkokalvolleni iäksi. Ja olen raaka ennen kaikkea itseäni kohtaan. Muille olen paljon armollisempi. Olen niin lapsellinen, että olen jopa haaveillut minishortsien käytöstä ensi kesänä. Viime kesänä en niihin mahtunut raskauskilojen takia, mutta nyt mahdun. Ja olen siitä superonnellinen.

 

Tiedän, että raskauskiloille on hyvä syy ja vauva on suuri lahja. Minusta tuntuu silti väärältä ja epäreilulta lihoa niin paljon. Olo on kuin minulla olisi rasvapuku päällä. Olen itse siellä alla, mutta en näy eikä tunnu oikealta. Valokuvat ahdistaa, kaikki ihanat vaatteet ovat liian pieniä. Ja onhan muutos valtava. Vajaan vuoden aikana melkein 30 kiloa lisäpainoa on paljon! Ei siitä pääse mihinkään. Se ei muuta suhdettani vauvaani, joka on ihmeellinen. Se muuttaa minun suhdetta itseeni. Ja se on vaikeaa.

 

Nyt varmaan joku miettii, miten syön raskaana tai treenaanko silloin. Syön raskaana enemmän kuin normaalisti ja herkutkin maistuu paremmin. Syöminen on osasyy kiloihini. Olen kuitenkin jokaisen raskauden aikana treenannut. Nyt kolmannenkin kohdalla pelasin koripalloa vielä raskausviikolla 20. Sitten jatkoin salilla käymistä, uimista, äitiysjoogaa ja kävelyä omaa kehoa kuunnellen. Pyöristyn silti komeasti. Olen vain todennut, että näin kehoni toimii. Laihduttamaan en silti rupea raskaana.

 

On ihana huomata pitkästä aikaa, miten muru ei voi olla seuraamatta katsellaan minua kun olen vähissä vaatteissa. Tiedän, että hän pitää näkemästään. Mutta se ei yksin riitä. Jotta voin olla haluttava, minun pitää itse kokea olevani sitä. Pikku hiljaa tuntuu siltä. Ja treenaaminen auttaa siihen. Raskauskilot ovat pudonneet pikku hiljaa ja treeni kiinteyttää kehoa. Urheilun tuomat endorfiinit saavat olon tuntumaan hyvälle ja peilin armollisemmaksi. Siitä se lähtee. Kun minusta ei enää tunnu muumimammalta löydän itsestäni seksin jumalattaren pyykkivuorista välittämättä. Ja muru kyllä huomaa eron minussa.

Vauvapalstat ja äitiryhmät ovat täynnä tuoreiden äitien treenaamiseen liittyviä ketjuja. Olen jo vähän oppinut katsomaan, mitä luen ja mitä en lue. Osalla on todella upea kroppa jo viikko synnytyksen jälkeen ja he eivät edes näytä synnyttäneiltä. Olen onnellinen heidän puolestaan. Minulle se kuitenkin aiheuttaa välillä katkeruuden kyyneliä. Tuntuu lähes pahalta katsoa noita kuvia ja sitten omaa peilikuvaa.  

 

Minulle sopii paremmin lukea treenausketjuja, joissa äideillä on samanlainen kokemus raskauskiloista. Se helpottaa ja antaa toivoa. On ihana tietää, etten ole ainoa ja joku tietää, miltä minusta tuntuu. Vaikka nuo äidit ovat tuntemattomia, he ovat tärkeitä minulle. Sieltä saadut treenivinkit ovat olleet myös hyviä. Joskus on myös hyvä sanoa edes kirjoittamalla kuinka harmittaa ja nauraa ”yhdessä”. Toisen äidin antamat lohduttavat tai kannustavat sanat ovat arvokkaita.

 

Tapasin tutun äidin eilen ruokakaupan edessä. Olin itse tulossa juoksulenkiltä, niin kuin hänkin omaltaan. Hän kertoi, miten lenkki oli auttanut aamuiseen kiukkuiseen oloon. Minä olin aivan samaa mieltä. Jo pelkkä masentava maanantai voi kääntyä paremmaksi kun hölköttelee vaunujen kanssa, tekee muutaman askelkyykyn ja venyttelee.

 

Vaikka haluan ne ihanat timmit pakarat, litteän vatsan ja viimeiset raskauskilot pois, ei kyse ole silti vain turhamaisuudesta. Kyse on oikeasti myös hyvinvoinnista. Ei se ole huono asia, jos äiti on hyvässä kunnossa. Kauppakassit jaksaa kantaa paremmin ja pari lastakin menee ohessa kolmanteen kerrokseen. Mieliala kohenee. Parisuhde eheytyy, kun nauttii itsestään ja mieli on virkeämpi. Lapset saavat samalla hyvän mallin liikunnasta nauttivasta äidistä.

 

Mikset sinäkin alkaisi treenaamaan? Ei ponnari liian kireällä vaan oman fiiliksen mukaan. Älä aloita liian kovaa lankutushaastetta vaan anna vatsalihaksien palautua rauhassa. Voit kysyä vaikka neuvolantädiltä pääsisitkö tapaamaan fysioterapeuttia. Hän voi neuvoa sinut alkuun.

 

Ja jos vain mahdollista, ota mukaasi äitikaveri. Yhdessä treenaaminen on hauskempaa. =)

You may also like
Hyvinvointi
Huorapalkinto – #hutsahtavapukeutuminen
9 tammikuun, 2019
Hyvinvointi
Haluatko haluta?
1 toukokuun, 2018
Uncategorized
Puhu muru -blogi muuttaa!
29 joulukuun, 2017
Uncategorized

Naisen seksuaaliset rajat

Naiseus ei ole mikään ulkopuolelta määriteltävä asia vaan jokaisen oma kokemus.

 

”Olen itse pitkä nainen. Aina silloin tällöin saan kuulla kummastelua pituudestani. Kerran eräs nuori mies sanoi sekstailun jälkeen suihkussa minulle, että naisen jalan pitää olla koko 38 tai pienempi. Katsoin jalkaani. Minun jalkani on kokoa 41. Sen koommin en kyseistä miestä enää tavannut.”

 

Lapsena halusin aina kilpailla poikia vastaan ja olla parempi. Olin kasvanut kahden pojan rinnalla, kiipeillyt puissa, pelannut lätkää ja rakentanut majoja metsään. Rakastin silti olla myös prinsessa, touhuta barbien kanssa ja olla äiti kotileikissä. Sillon en vielä tiennyt, että hyppelin sukupuolirajojen ylitse.

 

Alakoulussa jouduin jälki-istuntoon, koska olin keksinyt opettajastani kaksimielisen vitsin. Koko luokka nauroi sille, mutta joku tyttö kertoi siitä opelle. Sain toruja. Jo silloin tajusin, että koska olin tyttö asia oli paljon pahempi. Miten tyttö voi keksiä jotain tuollaista. Olisiko poika edes joutunut jälki-istuntoon?

 

Yläkoulussa olin entistä äänekkäämpi. Äänekkyyteni ja ulkonököni sai aikaan ärsytystä. Olin 14-vuotiaana aivan aikuisen kokoinen ja näköinen. Toisinaan oli pissis ja toisinaan urheilijatyttö. Lukiolaiset pojat katselivat perääni ja aikuiset miehet vilkuilivat. Vanhemmat pojat olivat ihania ja koulussa oleminen oli yhtä jännitystä.

 

Suutelin yhden diskon jälkeen 17-vuotiaan pojan kanssa ja lähdin kotiin. Seuraavana maanantaina koko koulu puhui, kuinka olimme panneet vessassa. Olin huora, lutka, jakorasia. Maine pysyi koko yläasteen.

 

Miksi? Koska poika ei saanut haluamaansa. Toinen poika, joka jatkoi huoraksi huutelua oli kuulemma ihastunut minuun. Sen  kuulin baarissa hänen kaveriltaan vuosia myöhemmin.

 

Poikaa, joka levitti huhun uskoi puoli kylää, jopa osan kavereideni vanhemmat. Ja mitä sitten vaikka olisinkin pannut vessassa? Eikö teinityttö saa nauttia seksistä yhtä paljon kuin teinipoika? Tytölle annettu seksuaalinen rooli on paljon ahtaampi kuin pojilla. Ja minä sain tuntea sen nahoissani.

 

Päätin tuolloin, että minä päätän vartalostani. Eikä naiseuttani tai seksuaalisuuttani voi määritellä kukaan muu. Ja minä saan sanoa kyllä, jos se tuntuu hyvälle. Ja ei, jos en halua jotain.

 

Omaan kehoon minulla oli lapsena mutkaton suhtautuminen. Teininä koettu huorittelu vaikutti minuun, mutta vielä enemmän vaikutti mallintyöt. Oli vaikea nähdä oma keho hyvänä ja samaan aikaan jatkuvan arvostelun kohteena. Onneksi olin urheillessa saanut kokea, että kehoni on vahva ja toimii loistavasti. Ehkä siksi osasin jatkaa matkaani, kun minulta vaadittiin liikaa yhdessä Suomen parhaista toimistoista.

 

Minulla on ollut aina äiti, joka uskoi minuun. Hän tuki ja kannusti. Kotona äidin kanssa sai puhua kaikesta jopa  seksuaalisuudesta eikä siinä ollut mitään hävettävää. Se on ollut hieno asia. Ehkä siksi suhtautumiseni seksuaalisuuteen on varsin ollut aina utelias. Esimerkiksi kun minulla alkoi kuukautiset ollessani 11-vuotias, äitini hyppäsi kaulaani ja onnitteli minua naiseksi kasvamisesta.

 

Teininä ja vielä kaksikymppisenä saatoin unohtaa itseni seksissä ja vain miellyttää kumppania. Olin omaksunut jonkun valmiin roolin enkä aina uskaltanut sanoa, mitä haluan. Muistan, kun teinipoikaystäväni oli pöyristynyt kun vaadin häntä hyväilemään minulle orgasmin hänen laukeamisen jälkeen.

 

Luin kaksikymppisenä kirjan nimeltä Pilluparvi. Se on kirja tytöille ja naisille, miltä tuntuu kasvaa naiseksi yhteiskunnassa, jossa tytöt naisten vartalolla voi mainostaan lähes mitä vain. Toisaalta se muistuttaa nuoria naisia heissä olevasta voimasta ja valinnan mahdollisuudesta. Se on ihanien ruotsalaisten ja suomalaisten feministi naisten kirjoittama. Se oli juuri sitä, mitä kaipasin tuolloin.

 

Pitkässä suhteessa ollessani minun ei tarvinnut selitellä seksuaalisuuttani. Mutta kun sen jälkeen olin avoimessa suhteessa ja myöhemmin sinkkuäiti tuntui kuin muilla olisi ollut oikeus arvostella minua. Naisen seksuaalinen vapaus  sai muilta ihmisiltä rajat. Se näyttäytyi välillä oudoissa tilanteissa. Kerran ystäväni tuttavat epäilivät avoimesti ääneen voinko olla kahden hänen aviomiehensä kanssa, ettei mitään tapahdu.

 

 

Tänään on naisten päivä. Enää en ole nuori nainen vaan aikuinen, kolmen lapsen äiti. Äitinä on ihan yhtä tärkeää pitää huolta omasta äänestä. Äiti saa olla nainen. Saan olla edelleen seksuaalinen. On ihan ok laittaa lapset hoitoon, jotta voi nauttia seksistä murun kanssa levänneenä keskellä päivää. Tai jos halut eivät aina kohtaa ja väsymys painaa, voi sopivan hetken tullen nauttia omista sormista.

 

Muru vei lapset aamulla jo mummolaan ja olen saanut oman päivän. Olen vielä kipeänä. Saan levätä kotona ja kirjoittaa rauhassa. Juon teetä ja nukun ehkä vähän. Muru hoitaa lapset. Tällaiset päivät ovat myös rakkauden hoito päiviä. Kun saan olla vain minä saan energiaa. Erillisyys luo tilaa intohimolle. Minä ainakin tarvitsen omaa tilaa, etten hautaudu äitiyden alle. Voin laittaa huulipunaa ja tiedän, ettei se tahriinnu vauvani halaukseen.

 

Haluan toivottaa ihanaa naisten päivää kaikille omanlaisille upeille naisille. Olkaa vahvoja ja kuunnelkaa omaa ääntänne. Meistä naisista on moneksi, kunhan vain annamme itsellemme siihen luvan. Seksuaalisuus on upea lahja meille rakkaat kanssa sisaret. Nauttikaamme siitä.

 

Ja kyllä lapsiperheestä voi kuulua muitakin ääniä kuin lasten ääniä.

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Pelot puhumisen esteenä
4 joulukuun, 2019
Collaborations, Seksuaalisuus
Sex is fun – feat. Sinful
24 marraskuun, 2019
Uncategorized

En ole timmi mamma

Minä painin ulkonäköpaineiden kanssa joka kerta, kun saan vauvan. Ensimmäiseen neuvolaan mennessä olen saanut yleensä jo ensimmäiset 5 kiloa kasaan ja loppua kohti luku lähenee 30:tä kiloa. Sen pois saamiseen menee suunnilleen vuosi. Minulla imetys ei karista kiloja eivätkä koristreenit paljoakaan nopeuta prosessia.

Normaalisti olen hoikka ja urheilullinen. Siksi muodonmuutokseni saa ihmiset usein hieman hämilleen. Ja toisaalta se aiheuttaa tilanteen, saanko valittaa? Vaikka olen jo kolme kertaa kokenut saman muodonmuutoksen, on se silti vaikeaa. Oma kuva peilissä ei tunnu hyvälle. Ja silti pitäisi ajatella, että rakastan kehoani.

Joka kerta olen salaa toivonut, että tilanne olisi tällä kertaa toisin.

On päiviä, jolloin inhoan itseäni, selluliittireisiä ja muumin muotoista uumaani. Silloin olen miettinyt, haluaako oma kumppani minua vielä. Vai haluaako hän kadulla kulkevia hoikkia ei raskaana olevia naisia? Ja miten ikinä uskaltaisin sanoa nämä pelot ääneen, omalle murulleni?

Ihmiset antavat välillä niin ärsyttäviä neuvoja. ”Älä välitä, ne kilot lähtee kyllä.”

 ”Kilot kuuluvat tuohon elämänvaiheeseen, ole ylpeä niistä.”  ”Imettämällä kilot lähtee.” Välillä on tehnyt mieli huutaa: ”No, **** ei muuten lähde! Sä et tajuu tätä yhtään! Etkä tajuu, miltä musta tuntuu!” Ja silti tiedän, että ärsyttävien kommenttien puhujat ovat tarkoittaneet hyvää.

On päiviä, jolloin olen ylpeä kehostani ja nautin muhkeammista muodoistani. Niinä päivinä muruni tai jonkun ystäväni, jopa työtoverin tai oman äidin kehuva kommentti ulkonäöstä tuntuu mahtavalle eikä vain ärsyttävälle. Kun minulla on hyvä olla omassa kehossani, on hyvä olla muutenkin. Raskausaika on minulle hyvin kehollinen kokemus.

Parisuhteessa toisen kehuminen helposti vähenee pikku hiljaa, vuosi vuodelta. Oman kumppanini sanat ovat olleet kaikkein arvokkaimpia minulle raskausaikana ja sen jälkeen. Myös rakastavan ja himoitsevan katseen voima on ollut parisuhteessamme tuntuva. Siitä tiedän, että olen edelleen hänen silmissään upea.

On etuoikeus saada olla raskaana, synnyttää ja imettää. Mutta meillä on naisina lupa myös käydä läpi kehonmuutokseen liittyviä negatiivisia tuntemuksia. Vasta sen jälkeen voimme aidosti oppia rakastamaan muuttunutta kehoamme. Se voi vaatia jopa terapeutin luona käymistä, toisinaan riittää ystävä, äiti tai oma kumppani.

Kumppanin rakkaus, katse tai mikään lahja ei riitä, jos emme itse rakasta itseämme. Uskon itse olevani jo hyvällä tiellä, vaikka välillä kompuroin edelleen.

You may also like
Hyvinvointi
Huorapalkinto – #hutsahtavapukeutuminen
9 tammikuun, 2019
Hyvinvointi
Olenko raskaana?
6 tammikuun, 2019
Hyvinvointi
TOP 5 – Tunteita herättävät postaukseni
3 kesäkuun, 2018
Uncategorized

Miksi murun pitää puhua

Minä ja puolisoni: Me elämme ruuhkavuosia, toden teolla. Kolme lasta, pienin vasta vauva ja isoin jo koululainen. Samaan aikaan me molemmat vanhemmat yritämme tasapainoilla työn ja kodin välillä, ja hoitaa rakkautta.

Rakkauden hoito on vaan viime aikoina jäänyt vähän vähemmälle.

Kuopus tekee hampaita, keskimmäinen kömpii lähes joka yö viereen ja koululainen näkee välillä pahaa unta. Missä on kahdenkeskinen aika? Tai jaksaminen? Välillä –ei missään.

Molempia väsyttää, aamulla univaje tuntuu kuin krapulalta. Päivällä jos olisikin hetki aikaa olla kaksin niin vauva herää juuri kun ajatukset häivähtää, jossain edes mikä liittyy seksiin… Iltaisin tunnen itseni kuolleeksi kalaksi.

Siinä ei aina tahtominen riitä. Uni ajaa silloin seksin edelle.

Rakkaus on silti hämmentävän joustava. Muruni tekemät aamupalat rauhoittavat aamuärinän ja ovat kultaakin arvokkaampia. Ehkäpä jopa suhteemme yksi kulmakivi? Vauva saa puuronsa suuhun ja halii puuroisesti keskimmäisen mutustaessa leipää. Esikoinen huutaa heipat kouluun lähtiessä ja aamu rauhoittuu.

Silloin aurinko vähän pilkistää ja taas jaksaa painaa. Hymy pöydän toiselle puolelle ja hesarin jako kruunaa ihan hyvän aamun. Ihan hyvä on paras juuri nyt.

Ei väärin ymmärryksiltä silti voi välttyä. Pahoitin mieleni pahoin taannoisen keskustelumme takia. Muruni sanoi olevansa onnellinen, kun voi hyväksyä minut kaikkine raskauskiloineni. Kyllä, sain melkein 30 raskauskiloa, nyt jäljellä on 10. Matkaa rakkaisiin omiin pillifarkkuihin on vielä. Silti hänen sanansa saivat pahanmielen ja raivon kiehumaan sisälläni.

Väittääkö hän, että minun hyväksyminen on meriitti hänelle? Että olen niin kamala? Näin ajattelin ja sisälläni kiehui ja nielin kyyneliä. Jota en sitten edes kertonut…

Kunnes muutaman aamun päästä räjähdin juuri kun muru oli lähdössä töihin. Ihan väärä hetki. Mutta juuri silloin rohkeuteni riitti kertoa, miten hän oli loukannut tunteitani. Se oli sellainen ryöpsähdys. Muutama tiukka sanan vaihto ja sitten muruni lähti töihin. Pelkkä pahan mielen ääneen sanominen auttoi minua, mutta tilanne helpottui silti vasta illalla.

Ennen sinua ja lapsia olin paljon pinnallisempi, muru sanoi. Mutta raskauksien, vauvojen syntymisen ja imettämisen aikana hänelle oli auennut uusi maailma, mikä muutti hänen ajatustaan naisen vartalosta. Muruni kertoi arvostuksesta, kunnioituksesta ja rakkaudesta, mitä kokee minua ja ihmeellistä naisen vartaloa kohtaan. Kehoni saa palautua ihan rauhassa kolmannen lapsemme jälkeenkin ja hän jaksaa odottaa.

Niin. Onneksi puhuimme muru.

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Pelot puhumisen esteenä
4 joulukuun, 2019
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
5 kesäkuun, 2019
Close