En halua kuolla liian aikaisin
Lukijani Vuokko halusi jakaa tarinansa kanssanne, koska yksi suurimpia voimanlähteitä hänelle on ollut vertaistuki muilta naisilta. Yksinään kaikki tuntuu paljon raskaammalta.
Tämä on Vuokon tarina:
Isoäitini kuoli vuonna 1993 hyvin todennäköisesti munasarjasyöpään. Äitini sairastui vuonna 2009 rintasyöpään, joka uusiutui vuoden 2015 tammikuussa. Äiti kuoli samana kesänä. Asiaa tutkittuamme huomasimme, että suvussamme on kuollut ainakin kolmessa polvessa naisia munasarja- tai rintasyövän aiheuttamiin syöpiin.
Hyvin todennäköinen syy äitini ja isoäitini syöpiin on geenivirhe BRCA2, joka on sukumme geeneissä. BRCA2 lisää naisilla rintasyövän riskiä 40-70% ja riskiä munasarjasyöpään 10-20%. Heidi Sohlberg sairastui rintasyöpään tämän saman geenin takia. Siihen auttaa vain leikkaus, jossa poistetaan rinnat, munasarjat ja kohtu. Leikkausten avulla rintasyövän riski on enää 5% ja munasarjojen syövän riski lähes nollassa.
Sain itse kuulla, että minulla on BRCA2 kesällä 2013. Se hiljensi minut, en osannut puhua kokemuksestani. Toisaalta, kukaan muukaan ei osannut suhtautua saamaani tietoon. Kaiken sen keskellä elimme pikkulapsiperheen arkea 1- ja 3-vuotiaiden lapsiemme kanssa.
Ei silloin pitäisi saada tällaisia uutisia! Ei pienten lasten äiti voi kuolla.
Kyllä se taisi olla aika järkytys. Vaikka olin tehnyt päätöksen, etten itke niin kyllä siinä tuli kyynel tai pari. Oltiin yhtä shokissa mieheni kanssa. Aika paljon taisi jäädä kuulematta, mitä lääkäri puhui.
Vaikka olin hiljaa, sisälläni myllersi. Jälkikäteen siitä jäi näkyväksi muistoksi kampaajankäynti. Menin heti tiedon saatuani kampaajalle. Värjäsin tukkani punaiseksi. Se oli kamala eikä sopinut minulle yhtään. Kukaan ei sanonut siitäkään mitään. Ei varmaan uskaltanut.
Hiusten värjääminen taisi olla oma reaktio kuolemaan varjoon, joka tuli päälleni. Se kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Ihan kuin minut olisi revitty elämään ihan eri elämää, mitä olin elänyt siihen asti.
Edessä olisi kontrollikäyntejä ja minua tutkittaisiin säännöllisesti. Lääkärit suosittelivat minulle leikkausta. En ollut siihen mitenkään valmis. Eikä minulla ollut voimavarojakaan.
Parisuhteemme joutui myös isolle koetukselle tämän uutisen jälkeen. En osannut jakaa kokemustani kumppanini kanssa. Käännyin sisäänpäin ja suljin asian sisälleni.
Jotain tapahtui, kun äitini sairastui uudelleen. Rintasyöpä oli ehtinyt jo levitä ja kuolema häämötti edessä. Tuntui niin pahalta luopua äidistä ja lasteni mummista liian aikaisin. Surun määrää ei voi edes kuvailla. Onneksi äitini eli hyvän elämän.
Sisälläni alkoi kasvaa valtava taistelutahto. En halunnut kuolla liian aikaisin. Halusin elää. Ja mieluiten ilman helvetillistä kuoleman pelkoa.
Prosessini oli käynnistynyt. Prosessi, joka päätyisi elämääni suurimpaan päätökseen, joka veisi minut leikkauspöydälle. Maailman kuuluisin samanlaisen leikkauksen läpikäynyt nainen on Angelina Jolie, jolla on geenivirhe BRCA-1. Hänen ja Heidi Sohlbergin tarinat ovat olleet minulle tärkeänä tukena.
Leikkauspöydällä olisi koko naiseuteni. Voiko nainen luopua rinnoista, munasarjoista, munajohtimista ja kohdusta? Mitä sen jälkeen jää? Miten käy minä-kuvalleni? Miten käy parisuhteelle? Mitä ennen aikaiset vaihdevuodet aiheuttavat?
Mieleni on ollut ja on edelleen täynnä valtavia kysymyksiä. Päätökseni lähteä leikkaukseen on tuonut minua ja miestäni lähemmäs toisiamme. Tämä on meidän juttu, ei vain minun. Mieheni on ollut mukanani lääkärikäynneillä ja tukenani. Hän ei halua menettää vaimoaan.
Leikkauksiin liittyy silti oma kuoleman pelkonsa. Ne eivät ole pieniä leikkauksia. Itse olen kantanut huolta, miten perheeni käy, jos kuolen. Mieheni ei halua edes puhua mahdollisuudesta, että kuolisin.
Onneksi minulla on ollut muutama upea nainen tukenani, jotka ovat käyneet nämä leikkaukset ja kantavat samaa geenivirhettä. Ilman heitä olisin ollut yksin pelkojeni kanssa. Heidän kanssaan olen vahvempi ja voin aina puhua, jos kaipaan kuuntelijaa. Me puhumme samaa kieltä.
Leikkaukset ovat edessäni keväällä ja loppuvuodesta. Edelleen minua pelottaa. Joudun kohtaamaan vaihdevuodet 40-vuotiaana. Toipuminen vie aikansa ja henkinen tottuminen vielä paljon pidempään. Silti tähän päätökseen liittyy jokin valtava rauha.
Opinko jotain tästä kaikesta?
Opin, että elämä on tässä ja nyt. Ennen pingotin milloin mistäkin, nyt otan rennommin. Haluan nauttia elämästä, miehestäni ja lapsistani. Parisuhteemme on jopa parantunut kaiken tämän keskellä. Olemme lähentyneet ja löytäneet toisemme syvemmin.
Ihmiset, jotka ovat täynnä negatiivista energiaa eivät enää kuulu elämääni. Haluan ympäröidä itseni ilolla ja positiivisuudella. Enkä enää ikinä halua kätkeä edes vaikeita asioita syvälle itseeni. Olen huomannut, että mitä vaikeampi asia on, sen tärkeämpää se on jakaa. <3
*Kävin haastattelemassa Vuokkoa hänen kotonaan joululomalla. Suuri kiitos Vuokolle hänen kokemuksensa jakamisesta blogissani ja voimia leikkauksiin. Kommentteihin voitte laittaa tsemppiviestejä Vuokolle, omia kokemuksianne tai ajatuksia, mitä tämä kirjoitus herätti. Toivon, että pysymme kuitenkin tyylissä, joka ei loukkaa ketään. Vuokko on luvannut myös, että hänelle voi laittaa meiliä. Jos haluat jatkaa Vuokon kanssa keskustelua, laitathan minulle meiliä puhumuru@gmail.com niin minä välitän meilit hänelle.
