Tag

Ikävä

Hyvinvointi

TOP 5 – Tunteita herättävät postaukseni

Kokosin teille iltalukemiseksi viisi eniten tunteita herättänyttä blogipostaustani. Osa näistä saattaa nostaa esiin vahvoja tunteita, joten kannattaa ihan rauhassa kuulostella omia tuntemuksiasi.

 

TOP 5 tunteita herättävät postaukset

1. Pakotettuna

”Sain lukijaltani tarinan, joka menee luihin ja ytimiin. Tarina, jota lukiessa tunnen vihlaisun sydämessäni monestakin syystä. Seksuaalinen väkivalta parisuhteissa on edelleen tabu, ja  uhriksi joutuneen vaiettu kivulias salaisuus. Lukijani halusi omalla tarinallaan rikkoa tätä hiljaisuutta. ”

2. Kaksi elävää vauvaa ja yksi kuollut – kohtuun kuollut vauva on osa perhettämme 

”Vauvastamme näkyi miten lähellä elämä oli vielä ollut. Elämä oli kuin ilmapallo, joka karkaa ja sitten sitä ei lopulta enää näe. Kuinka olisin voinut repiä sen elämän jotenkin takaisin? ”

3. Uudelleen toisen luokse <3

”Kun yhteyden toiseen kadottaa, se usein katoaa pikku hiljaa. Siksi toisen luokse pääseminenkin tapahtuu pienin askelin. Molempien on tärkeää kohdata itsensä ja oma pahaolo, jotta voi pyytää toista tukemaan ja lähelle. Joskus se vaatii jopa terapiaa.”

4. Äidiksi yllättäen

”Aika kului vauhdilla ja kaikki sujui hyvin. Voin mainiosti ja masu kasvoi. Jouduin kuitenkin yllättäen sairaalaan kovien supistusten alettua raskausviikolla 27. Kaikki tapahtui nopeasti ja minut siirrettiin ambulanssilla yliopistolliseen sairaalaan kätilö mukana. Olin kai shokissa. Ambulanssista soitin työnantajalleni ja ilmoitin, että maanantaina en tule vetämään uimakouluja.”

5. ”En ole kertonut tätä kenellekään”

”Tiesitkö, että hetki, jolloin joku ihminen kertoo sinulle itselleeen ihan valtavan merkityksellisen asian on ihmeellinen. Se hetki on paljas.”

 

Mitä ajatuksia nämä postaukset sinussa herättää? Onko jokin näistä sinulle erityisen tärkeä? Mikä postaukseni on koskettanut sinua kaikken eniten kautta aikojen?

 

Minua itseäni ovat koskettaneet vuosien varrella kaikkein eniten lukijoideni koskettavat kokemukset, joita olen saanut kunnian kertoa blogissani. Kiitos teille kaikille. <3

 

* Haluaisitko jakaa oman kokemuksesi blogissani? Laitathan minulle meiliä osoitteeseen puhumuru@gmail.com ja pohditaan yhdessä millainen kirjoitus siitä tulisi.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Pelot puhumisen esteenä
4 joulukuun, 2019
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Rakkaus, Tinder ja tyytyminen
17 marraskuun, 2019
Uncategorized

Kotiinpaluuriita

”Voihan kaipaus! Istun täällä lentokentän parkkipaikalla odottamassa murua työmatkalta. Miten paljon tunnenkaan rakkautta, kun ajattelen häntä. Melkein jännitän, miltä hän näyttää.  Miltä hänen huulensa tuntuvat kun kohta taas suutelemme.”

(Puhu murun -Facebooksivut)

 

Kirjoitin tuon tekstin vain pari tuntia sitten rakkauden pursuillessa rinnastani murun kotiinpaluusta. Linkitin samaan päivitykseen vähän kirjoitukseni Kaipaus voi vahvistaa arjessa haalistunutta rakkautta. Silti muutama tunti kotiinpaluun jälkeen löydän itseni mököttämästä murulle keittiössä. Miten hitossa tämä on mahdollista?

 

Ja samaan aikaan vielä niin tuttua. Ei ole ensimmäinen kerta, kun riitelemme heti kotiinpaluun jälkeen.

 

Joka päivä olen odottanut murun kotiinpaluuta. Olen tuntenut ikävän kehossani ja väsymyksen päänsärkynä. Lapsien kanssa viikko meni mukavasti, mutta viikonlopun vapaapäivinä heidänkin ikävänsä tiivistyi. Jokainen kiukutteli tasaisesti ikätasoon sopivalla tyylillä.

 

Taapero käytti suoran huudon ja itkun taktiikkaa. 6-vuotias kiukutteli, mökötti ja yritti salaa tehdä kiellettyjä asioita. Koululainen haastoi minua uudelleen ja uudelleen pelaamisesta. Josko vielä vähän saisi pelata?!! Tuntui, että järki lähtee ja kirosin murun mielessäni.

Vaihdetaan näkökulmaa. Jos katson lintuperspektiivistä, ymmärrän tilannetta paremmin. Murun tullessa kotiin vastassa oli neljä ihmistä, joista jokainen halusi tasoituksen ikävälleen. Heti tässä ja nyt. 

 

Muru oli silmät väsymyksestä sikkuralla 18 tunnin lennon jäljiltä, sitä paitsi hän tuli Balilta työmatkalta ei lomalta. Ymmärrys hänen väsymykseensä oli nolla, etenkin minulla. Huomattava, kotona olevan kumppanin marttyyri-kosto-moodi oli päällä. Päässäni vain surisee: ”Minä olen enemmän väsynyt. Olen ollut koko viikon yksin lasten kanssa.”

 

Tässä kun tätä blogia kirjoittaa autenttisessa tilassa huomaan, miten inhimillistä kotiinpaluuriitely on. Odotuksemme ovat vain olleet kohtuuttomat, viikon ikävä purkautuu ja kaikkia väsyttää. Onneksi tiedän, että kyllä tämä tästä asettuu parissa päivässä.

 

Jokaisen on vain saatava  oma annoksensa rakkautta ja unta. 

 

Aion myös pyytää murulta rauhassa anteeksi, kunhan saan hänen huomionsa hetkeksi itselleni. Ollaan siis armollisia kotiinpalaajalle ja toisaalta, ymmärretään myös kotona odottaneiden ikävää ja odotuksia. Kotiinpaluuriitely ei riko rakkautta, vaan jopa vahvistaa, kunhan selvittää riidan ja kertoo omista tunteistaan. <3

 

*Kuvat Meri Björn

* Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Rakkaus, Tinder ja tyytyminen
17 marraskuun, 2019
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
5 kesäkuun, 2019
Uncategorized

Suru menneisyydestä elää tänäänkin

Äitini eli tavallisen, hyvän lapsuuden maatilalla. Oli äiti, isä ja isoveli. Hänen, ja koko perheen aurinkoinen kesä muuttui kuitenkin synkkien pilvien ilmaannuttua horisonttiin.

 

Isoveli, joka oli juuri päässyt ripiltä, oli kalpea jo kesällä. Ensimmäisen kerran hän pyörtyi syksyllä isopapan hautajaisissa, jolloin äitini muistaa kysyneensä: ”Mikä sulla on broidi?” Äitini oli tuolloin 12-vuotias. 

 

Perheen valtasi huoli. Käynti sairaalassa vahvisti huolen aiheelliseksi. 

 

Isoveljellä oli leukemia eli verisyöpä. Tuolloin elettiin 1970-lukua, eivätkä syöpähoidot olleet vielä samalla tasolla kuin nykyään. Alussa oli toivoa, seuraavana kesänä elämä tuntui jopa olevan lähellä normaalia. Mutta ei kuitenkaan.

 

Tuli joulu. Ja sairaala kutsui taas isoveljeä. Syöpä näytti ruman voimansa nuoren eloisan pojan elämässä. Se luikerteli koko perheen elämään, täyttäen sen huolella, selviämisellä ja hiipuvana toivona. 

 

Mitään ei ollut enää tehtävissä.Oli jäljellä enää viimeiset hetket ennen lopullista luopumista. 

 

Isoveli kuoli pääsiäislauantaiina mammani ja äitini pidellessä häntä kädestä. Hän oli kuin vaipumassa vain uneen, rauhallisena ja kauniina. Äitini on sanonut, että ei silloin tajunnut, ettei isoveli heräisi enää koskaan. Jäljelle jäi valtava suru. Isoäiti haki apua jumalasta, isoisä itki yksin hiljaa isoveljen huoneessa. Äitini yritti olla vahva nähdessään vanhempiensa tuskan ja ikävän.

 

Uuden suunnan elämään antoi isoäitini raskaus. Se oli kuin valo pimeässä.

 

Äitini on isovanhempieni kanssa muistellut isoveljeä puheissaan läpi elämäni. Äitini isoveljen kuolema on ollut läsnä kauniina, mutta kipeänä muistona. Suru on ollut käsinkosketeltavaa,  ja se on näkynyt kyyneleinä poskilla. Olen itsekin itkenyt tuota minulle tuntematonta enoa, joka poissaolostaan huolimatta tuntuu läheiseltä. Tiedän, miten tärkeä hän oli. Miten paljon rakkautta ja kaipuuta elääkään hänen muistossaan.

Joskus suurin mahdollinen suru voi tuoda mukanaan jotain hyvääkin. Isoveljen kuolema nosti rakkauden merkityksen äitini perheessä uudelle tasolle. Arjessa se tarkoitti rakkauden näyttämistä kumppanille ja lapsille ilman kiirettä. Minulle se on näkynyt koko elämäni. Olen saanut kasvaa isovanhempieni ja äitini rakkaudessa. Syliin on aina päässyt ja iltaisin on annettu hyvänyönsuukot.

 

Isoveljen luona on jo hänen isänsä, minun isoisäni. Siellä jossain, missä te olette – teitä ei ole unohdettu. Suruun sekoittuu aina myös rakkautta. Ja kiitollisuutta yhteisistä hetkistä. Minunkin lapset tietävät, keitä te olette ja miten paljon teitä on rakastettu. <3

 

Voimia kaikille, jotka sitä tarvitsevat surun keskellä. <3

 

*Voit jakaa oman kokemuksesi surusta tähän, jos haluat. Tai voit kommentoida tekstiäni. Muistetaan kaikki aiheen herkkä luonne, ettei loukata toisiamme. 

*Kuvat Pixabay.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Rakkaus, Tinder ja tyytyminen
17 marraskuun, 2019
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
5 kesäkuun, 2019
Uncategorized

Viisi yötä poissa kotoa – Miksi koen lähdöstäni syyllisyyttä?

NYT! Minun vuoroni lähteä, sillä yleensä muru lähtee työmatkalle. Lähden ensi viikolla Maailman seksuaaliterveysjärjestön (WAS) konferenssiin Prahaan edustamaan Suomen Seksologista Seuraa. Olen ihan superinnoissani ja motivoitunut. Mutta. Syyllisyys on hiipinyt myös mieleeni.

 

Mistä kummasta tämä syyllisyys on tullut? Tätähän olen odottanut! Vaikeina hetkinä se on ollut unelma, jota kohti menen pikku hiljaa askel askeleelta. Jokainen pyykkikoneen läpi meno, lapsen kiukkukohtauksen rauhoittelu tai imetys ovat olleet askelia.

 

Suomen Mielenterveysseuran sivuilla syyllisyydestä sanotaan, että syyllisyyden tunteisiin kuuluvat häpeä, tunnontuskat ja katumus. Tunnistan heti tunnontuskat. Ne liittyvät vahvasti tulevaan työmatkaani ja ne tuntuvat kehossa asti. Välillä on melkein pahaolo, kun ajattelee liikaa tulevaa matkaa syyllisyyden kautta.

 

Edellisen kerran olin työmatkalla Berliinissä melkein kolme vuotta sitten! Se voi tuntua kaukaiselta, mutta aika on mennyt äkkiä äiti-hommissa. Tässä välissä olen ollut kotona lasten kanssa ja tehnyt töitä enemmän ja vähemmän. Niin ja tehtiin me Samin kanssa Pannaan menemään kirjakin!

 

Järjellä ajateltuna voisin lähteä vailla turhia syyllisyyden tuskia. Tunteet eivät kuitenkaan aina järkeä kuuntele. Ikävä kyllä.

 

Siksi teen itselleni saman kuin jos pyydän asiakkaitani tekemään. Raakalista siitä – MISTÄ SYYLLISYYTESI JOHTUU? Sitten käyn listan läpi, katson jokaisen asian taakse ja mietin, mitä ne tarkoittavat. Mistä juuri tuo syyllisyyden tunne kumpuaa?

 

* Miten lapset pärjäävät?

* Miten muru jaksaa?

* Miten imetyksen käy?

* Pelko omasta ikävästä – mitä jos en osaa nauttia yksin olosta?

* Mitä jos minulla on liian kivaa?

 

Nämä asiat nousivat spontaanisti. Melkein nolotti kirjoittaa niitä. Miten ihmeessä lapset tai muru eivät muka pärjäisi ilman minua, totta kai he pärjäävät! Ajattelenko, että olen jotenkin korvaamaton? Tai imetys. Voisin olla jopa helpottunut, että se loppuisi luonnollisesti. Mutta samaan aikaan suren imetyksen loppumista jo etukäteen.

 

Pelko omasta ikävästä ja siitä nautinko yksinolosta, on tärkeä kohta listallani. Se on kuin huutomerkki. Tämän äidin on korkea aika lähteä pidemmäksi aikaa ja kauemmaksi kuin yhdeksi yöksi Turkuun. Minä tarvitsen äitinä, naisena ja vaimona varmuuden siitä, että riitän itselleni omana itsenäni. Haluan huomata, miten ihanaa on olla yksin.

 

Jos minulla on liian kivaa, niin mitä sitten?! Pahinta, mitä se voi aiheuttaa on onnellinen nainen, joka palaa työmatkalta kotiin perheensä luokse.

 

Listan teko auttoi minua. Tai oikeastaan koko tämän blogipostauksen teko. Koska on ihan turhaa kantaa harteillaan syyllisyyttä, joka ei ole tarpeen. Ensi viikolla varmaan kipuilen lähtöä hieman ja valutan kyyneliä laittaessani lapsia nukkumaan. Saatan myös voivotella, miten osaan nukkua ilman murua. Se on ihan ok.

 

Lauantaina kun lähden, lähden työmatkalle ilman taakkaa. Aion nauttia innostuksestani työtäni kohtaan, aamupaloista ilman lapsiperheen sirkusta, lounaista kiinnostavien työkollegoiden kanssa ja illalla voin nauttia lasin viiniä terassilla. 

 

Ikävä kotiin on sitä rakkautta, mikä saa minut hymyilemään ja rakastaan perhettäni vieläkin enemmän.  Ehkä pieni välimatka tekee meille kaikille hyvää. Avain on kaunis kaipaus. <3

 

 

*Oletteko te tunteneet syyllisyyttä työmatkalle tai lomalle lähtiessänne, jos lähdette ilman perhettä? Miten olette selättäneet syyllisyyden vai oletteko kantaneet siitä taakkaa mukananne matkalla?

 

*Laittakaa minulle ihmeessä hyviä vinkkejä syyllisyyden kanssa. Tai vaikka matkavinkkejä Prahaan. Toivottavasti ehdin edes pienen hetken kurkata, millainen Praha on kongressikeskuksen ulkopuolella. =)

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Pelot puhumisen esteenä
4 joulukuun, 2019
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Rakkaus, Tinder ja tyytyminen
17 marraskuun, 2019
Uncategorized

Kaksi elävää vauvaa ja yksi kuollut – kohtuun kuollut vauva on osa perhettämme

Miksi näin kävi? Kohtukuolema vie perheen, joka odotti vauvaa elämästä suoraan kuoleman äärelle. Se on aina kamala tragedia ja perhe tarvitsee tukea niin läheisiltään kuin hoitohenkilökunnalta.

 

En ole itse joutunut kohtaamaan kohtukuolemaa. Lapsen menettämisen valtavan surun olen nähnyt häivähdyksinä, sillä tuttavapiirissäni on vauvan menettäneitä perheitä. Silti en ole ymmärtänyt, mitä he ovat käyneet läpi.

 

Halusin ymmärtää. Siksi otin yhteyttä perheeseen, jonka esikoistytär kuoli kohtuun täysiaikaisena, täydellisenä pienenä tyttönä seitsemän vuotta sitten. He halusivat kertoa teille kaikille palan heidän elämästään.

 

Annetaan perheen äidin kertoa.

 

Raskaus oli mennyt hyvin ja vauvan syntymä hetki lähestyi. Neuvolassa oli aika ja paikalla ihanan oman neuvolatädin sijaan oli sijainen. Vauvan sydän äänet kuuluivat hyvin, mutta pissanäytteen takia suuntasin vielä labraan – kaikki oli hyvin. Sijainen sanoi, että vauva syntyisi kohta.

 

Iltapäivällä aloin kuulostella vauvaa, koska en tuntenut liikkeitä. Olin kuitenkin lukenut, että vauvat ”lepäävät” ennen synnytystä ja voivat olla hyvinkin rauhallisia. En siksi huolestunut. Ikävä kyllä, minulla oli väärää tietoa.

 

Aamu tuli. Liikkeitä ei tuntunut edelleenkään. Olin tehnyt kaikki asiat, mitä käskettiin. Soitin Naistenklinikalle ja minut pyydettiin näytille. Kätilö ei löytänyt sydänääniä ja pyysi paikalle toisen kätilön. Sitten lääkäri tuli ja mentiin ultraan.

 

Huoneessa alkoi olla useampia kätilöitä, lääkäriä ja harjoittelijoita. Kaikki olivat hiljaa. Vitsailin itse vielä, että eikös siellä ole kaikki hyvin.

 

Sitten lääkäri kääntyi puoleeni ja sanoi: ” Sydänääniä ei löydy. Valitettavasti vauvanne on menehtynyt. ” Hän käänsi monitorin vielä sanojen vahvistuksesi. Kuului vain huminaa.

 

Epätodellinen ja todellinen olo samaan aikaan. Itkin. Isku vasten kasvoja. Miksi kuolema oli vienyt lapseni? Miksi? 

 

Joku alkoi puhua synnytystavoista. Teki mieli kiroilla. En halunnut synnyttää. Ei tässä tilanteessa pidä joutua miettimään miten haluan synnyttää!

 

Soitin miehelleni. Se oli vaikeaa. En voinut sanoa sanaa kuollut. Sanoin, että vauva on poissa. Mieheni oli jättänyt lounastarjottimen pöydälle ja lähtenyt taksilla sairaalaan.

 

Soitin äidilleni. Hyvälle ystävälleni.  Siskoilleni. Menimme kaikki kotiimme. Ei ollut sanoja. Oli paljon itkua ja halauksia. Tilanne oli järjen vastainen. Onneksi emme jääneet yksin. Illalla palasimme sairaalaan, jossa synnytys käynnistettiin. Halusin mahdollisimman hyvät lääkkeet ja ne oli minulle luvattu. Olin vihainen, kun synnytys silti sattui.

 

Rakas ystäväni ja mieheni olivat rinnallani. Synnytys kesti. Ponnistus kesti.

 

Lopulta kaunis tyttäremme syntyi. Katselin vain lasta kätilön nostettua hänet rinnalleni. Annoin hänet miehelleni, jotta hänkin saisi tuntea vauvamme lämmön ihoaan vasten. En osannut itkeä, mieheni ja ystäväni itkivät.

 

Vauvastamme näkyi miten lähellä elämä oli vielä ollut. Elämä oli kuin ilmapallo, joka karkaa ja sitten sitä ei lopulta enää näe. Kuinka olisin voinut repiä sen elämän jotenkin takaisin? 

 

Tukenamme oli aivan ihana kokenut kätilö, joka järjesti niin vuoronsa, että oli kanssamme synnytyksen alusta loppuun. Sillä oli meille valtavan suuri merkitys. Sairaalassa oli muutenkin hyvä olla ja meistä huolehdittiin kokoajan.

 

Joka hetki tyttäremme kanssa oli niin tärkeä. Hetket sairaalassa ja kappelissa olivat ainoat hetket, kun saimme olla hänen kanssaan. Veimme itse hänet krematorioon. Tyttärestämme jäi kourallinen tuhkaa. Kannoin tuota tuhkaa uurnassa käsilaukussani kaksi viikkoa, jotta sain vielä hetken lisäaikaa.

Tyttäremme muistotilaisuus oli hyvin kaunis. Suru sai minut elämään hyvin vahvasti hetkessä, ei ollut tulevaa. Piti vain mennä hetki hetkellä surun aiheuttaman tuskan taakan kanssa eteenpäin. Mieheni vanhemmat tulivat, mutta sisarukset eivät tulleet. Heille lapsemme kuolema oli liikaa. Se loukkasi. 

 

Olin pitkään hyvin ylpeä synnytyksestäni. Olisin voinut bussissa nousta seisomaan ja kertoa siitä. Olin myös äitinä ylpeä kauniista vauvastani. Nämä kokemukset antoivat voimaa surun keskellä.

 

Lähetimme lähipiirille tekstiviestin. Vauvamme kuolemaan suhtauduttiin monin tavoin. Saimme osaksemme paljon tukea, apua ja kauniita sanoja. Osa ihmisistä otti etäisyyttä, osa sanoi tyhmästi varmasti tahtomattaan.

 

Yksi kauniimpia asioita oli ensimmäinen äitienpäivä. Muutamat ystäväni olivat niin rohkeita, että he lähettivät minulle kukkalähetyksenä äitienpäivä onnittelut. Vaikka päivä oli vaikea ja kamala, olin kuitenkin tullut äidiksi. Ja minut muistettiin. Se tuntui tärkeältä.

 

Saimme paljon ohjeita, ettei suruun saa jäädä liikaa. No me sitten kävimme muutamissa häissä, mikä oli ihan kamalaa. Hirveää teeskentelyä. Piinaavaa keskustella kesälomasuunnitelmista, kun oma lapsi on juuri kuollut! Olisi pitänyt olla menemättä.

 

Minua ja miestäni suru yhdisti. Se ei erottanut. Surimme omilla tavoillamme ja silti yhdessä. Melkein vaikeampaa meillä on ollut myöhemmin syntyneiden elävien lasten vauva-aikoina.

 

Yritin mennä töihin samana keväänä. Mutta siitä ei tullut mitään. Syksyllä kokeilin uudelleen, mutta aika pihalla olin edelleen. Suru vei voimani ja kaiken tilan ajatuksilta.

 

Töissä oli rankkaa uudelleen ja uudelleen ottaa vauvan kuolema puheeksi. Jatkuvasti piti kertoa: ”Miksi on jo töissä, ai olet jo töissä, tuliko tyttö vai poika, kuka hoitaa nyt kun olet töissä?” Usein olin tilanteissa, joissa kukaan ei uskaltanut sanoa mitään vaikka he tiesivät. Olisivat edes pahoitelleet.

 

Syksyllä iski myös tyhjyys. Muilla elämä jatkui. Meillä oli vain suru.

 

Samoihin aikoihin aloin nähdä aivan kamalia unia vauvastamme. Todellisen tuntuisia painajaisia yöstä toiseen. Tiesin, että tarvitsin terapiaa ja onneksi löysin hyvän yksityisen terapeutin. Helsingin kaupungin eräs perheterapeutti oli jo ilmoittanut meille aiemmin, ettemme kuulu palveluiden piiriin, koska meillä ei ole elävää lasta. Aivan paskaa tuommoinen.

 

Aloin odottaa uutta vauvaa seuraavana vuonna. Raskaus oli rankkaa surun keskellä. Pelkäsin kokoajan vauvan puolesta. Kuolema oli vienyt turvallisuuden tunteen. Kun saimme elävän vauvan pelkäsin, että hänelle käy jotain katastrofaalista. Tai tulee syöpä tai jokin mihin hän tai me vanhemmat kuolemme. Tyttäremme sentään oli turvassa, kun hän oli jo kuollut.

 

Surumme noudatti kauniisti surun eri vaiheita. Yksi aallon pohja tuli kohdallani vielä, toisen lapsemme äitiyslomalla. Kaikki alkoi tuntua hyvin vaikealta. Tilanne paheni nopeasti. Haukuin itseäni kaikesta, unohtuneista avaimista ja eri pari sukista. Muistutin, miten paska olen. Sen takia minun vauvanikin kuoli.

 

Mieheni ei enää jossain vaiheessa jaksanut, vaan sanoi, että jotain täytyy tehdä. Menin lääkärin luo ja sain mielialalääkkeet. Se oli vaikeaa. Minut oli opetettu lääkkeiden vastaiseksi. Mutta lääke auttoi. Jatkoin terapiaa samaan aikaan ja puolen vuoden päästä pystyin lopettamaan lääkityksen. Pääsin pois aallon pohjalta, josta olisi voinut olla tie jopa itsemurhaan asti.

 

Jokainen tyttäremme kuva, käden jälki ja erityisesti hiustupsu olivat oljen korsia surun ollessa pahimmillaan. Pahin suru helpotti neljän vuoden kuluttua tyttäremme kuolemasta. Suru ei kuitenkaan taida ikinä hävitä mihinkään.

 

Joka päivä ajattelen tytärtämme. Toisaalta en haluakaan, että suru häviää. Se on tapa olla lähellä lasta.  <3

 

*Voit halutessasi kertoa oman tarinasi, jos olet kokenut kohtukuoleman. Tai voit kirjoittaa perheelle kauniita terveisiä. Voit myös pyytää anteeksi. Tarinan äiti kertoi lohdullisesti, että aina voi palata ja sanoa, anteeksi kun en ymmärtänyt suruanne. Toivon, että tämäkin kirjoitus osaltaan hälventää kohtukuolemaan liittyvää tabua. Kohtuun kuollut vauva on yhtä tärkeä vauva perheelleen kuin eläväkin. Eikä elävä ikinä korvaa häntä. <3

 

INFOA:

 

  • *Suomessa syntyy noin 60 000 lasta vuosittain, joista 180-240 lasta kuolee kohtuun. (Lähde THL syntymärekisteri) Kohtukuoleman syy saadaan selvitettyä 90% tapauksista.
  • *Vertaistukea saa KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry – vertaistukea suruun lapsen iästä ja kuolinsyystä riippumatta. Heillä on esimerkiksi erilaisia sururyhmiä, tietoa ja tukipuhelin.
  • *Vertaistukea ja tietoa löytyy myös kohtukuolema.fi–sivustolta, jonka ovat koonneet äidit, jotka ovat kokeneet kohtukuoleman.

 

________

 

**Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Rakkaus, Tinder ja tyytyminen
17 marraskuun, 2019
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
5 kesäkuun, 2019
Uncategorized

Kaipaus voi vahvistaa arjessa haalistunutta rakkautta

Muru tekee säännöllisen epäsäännöllisesti työmatkoja ulkomaille. Reilun kuuden vuoden yhdessä olonkin jälkeen ikävä aina yllättää voimallaan. Ikävä tuntuu kehossa ja se täyttää ajatukset. Välillä se saa ärsyyntymään ja ärjymään. Joskus se tekee minut mustasukkaiseksi.

Ikävä alkaa hiipiä jo ennen kuin muru lähtee lentokentälle. Mielen täyttää haikeus ja olo tulee vähän alakuloiseksi. Äitinä minun täytyy kuitenkin pitää ”hymyä huulilla” , sillä en ole ainoa, jota ikävä painaa. Lapset reagoivat myös ikävään, kukin omalla tavallaan. Puhumme yhdessä ikävästä ja kaipauksesta. Silti lasten ikävöinti on välillä yllättävän rankkaa. Kolmen kanssa yksi syli käy välillä ahtaaksi.

Eilen saimme ennen päivällistä iloisen puhelinsoiton murulta. Se kuitenkin päättyi valtavaan itkuun isomman tyttömme kohdalla. Tuntui kuin pato olisi auennut ja itku sekä huuto tulvivat hänestä. Koko rappu varmaan raikasi sydäntä särkevistä ”Isiiiiiii, isiiiiiiii, isiiiii” -huudoista. Vauva ei ihan ymmärtänyt, mitä tapahtui, mutta yhtyi itkuun kuitenkin.

Yritin lohduttaa tyttöä parhaani mukaan, vaikka en isi ollutkaan. Itku jatkui pitkään ja helpotti vasta, kun muru soitti skype -puhelun. Minä näin siinä kaiken kaaoksen keskellä valtavasti rakkautta. Tunsin jopa ylpeyttä, miten vahva suhde tytöllämme on isäänsä. Esikoisella ja kuopuksellakin oli ikävä isää, mutta he näyttivät sen eri tavoin. Esikoinen vain puhui taukoamatta ja vauva kitisi puhelimen perään.

Huomaan itsekin vasta murun ollessa pois arjen hulinoista, miten valtavasti rakastan häntä. Ajattelen häntä enemmän. Kaipaus on tärkeä tunne. Se auttaa näkemään lapsiperhe arjessa haalistuneen rakkauden piinkovan ytimen. Silloin tiedän, miksi haluan jakaa elämäni juuri tuon miehen kanssa.

Ikävä koskee välillä kehossa ja odotan hänen kotiintuloa yhtä paljon kuin lapset. Iltahetkemme tv-sarjoja katsellen saa kultareunukset. Ei telkkarin katsominen yksin rentouta yhtään niin paljon. Ikävöin murua silittämässä minun hiuksia ja hieromassa hartioita. Vaikka positiivista on, että yksin ollessani teen kotitöitä paremmin, kun en ole nauttimassa elosta murun kainalossa. (naurua)

Kaipaan kosketusta, hellyyttä ja seksiä. Olen työmatkojen ajan rakkauden vankilassa odottamassa murun kotiintulo päivää. Välillä se tuntuu kuin olisi muurahaisia pöksyissä. Olo on kuin laihduttajalla. Ajattelen seksiä enemmän kuin normaalisti, koska en saa nauttia siitä. Sooloseksi on toki ihanaa, mutta seksiin kuuluu yhteys toiseen ja sitä ei saa yksin. Odotus onneksi palkitaan intohimoisella jälleen näkemisellä lasten mentyä nukkumaan. Joskus intohimo menee yli ja muuttuu tappeluksi, kun toinen on liian väsynyt matkan jälkeen.

Toisinaan ärisen murulle puhelimessa, koska ikävä saa olon ärsyyntyneeksi. Tulee helposti motkotettua: ”Miksi aina sinä pääset ulkomaanreissuille?” Vaikka oikeasti minun tekisi mieli sanoa: ”Halkean kohta tästä ikävästä, tule nyt piru vie pian kotiin sieltä.”

Huomaan myös, että tulen erilailla herkäksi murun puheille, kun hän on matkalla. Tulkitsen helposti hänen äänensävyään tai sanomisiaan. Ikävä värittää niitä. Saatan ajatella, että eihän tuolla ole yhtään ikävä minua, vaikka muru olisi vain hyvin väsynyt. Näinä hetkinä on myös otollinen hetki tulla mustasukkaiseksi.

Muutamia vuosia sitten muru lähti Serbiaan työmatkalle ja matkaseurana oli Suomesta kovimpien mallitoimistojen ”seksikkäimmät mallit”. Vaikka kuinka yritin, ärisin murulle joka toisella kerralla, kun puhuttiin puhelimessa vain mustasukkaisuuden takia. Tiukkasin jopa suoraan: ”Joko olit panemassa?” Naurettavaa, mutta niin totta.

Luottamus on kuitenkin parisuhteen yksi kulmakivi. Ei ulkomaille asti tarvitse lähteä pettämään. Jokaisessa suhteessa on omat säännöt, jotka on hyvä puhua selviksi. Meillä on omat sääntömme.

Muru on muistuttaa minua usein ennen työmatkalle lähtöä, että pettäminen on valinta. Hän on valinnut minut. Tuota lausetta murun täytyy toistaa minulle vielä pitkään, sillä se auttaa. Puhuminen ylipäänsä auttaa. Työmatkan aikana on vielä tärkeämpää varoa oletuksia. Niistä syntyy helposti turhaa riitaa ja mielipahaa.

Työmatkat voivat mielestäni vahvistaa rakkautta. Lapsienkin on hyvä oppia käsittelemään kaipauksen ja ikävän tunteita. Samalla he oppivat luottamaan, että vanhemmat tulevat aina takaisin. Rakkaus on läsnä, vaikka ihmiset olisivat eri paikoissa. Työmatkaviikkoina meidän aikuisten ei tarvitse kinata, kumpi pesee kakkapyllyn. Sen sijaan voimme illalla ikävöidä toisen lämmintä ihoa ja tuttua tuoksua.

Ehkä nämä matkat tekevät minulle ja murulle oikein hyvää. <3

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Pelot puhumisen esteenä
4 joulukuun, 2019
Collaborations, Seksuaalisuus
Sex is fun – feat. Sinful
24 marraskuun, 2019
Close