Tag

aikuisuus

Uncategorized

”Itkisitkö onnesta…”

Päässäni pyöri lapsia nukuttaessa Leevi and the Leavings -yhtyeen vanha biisi Itkisitkö onnesta. Vaikka kuinka yritin tuo biisi vain tunkeutui päähäni uudelleen ja uudelleen. Se edusti 1990-luvulla minulle ja lapsuuden kavereilleni jotain jännää aikuisten maailmasta. Etenkin tuo jatko:

 

”… Jos panisin sua kunnolla…”

 

Se vaan tuntui niin fantastisen ihmeelliseltä tuo aikuisten niin kutsuttu paneminen. Nyt sille on helppo hymistellä ja naureskella kolmekymppisen naisen ja seksuaaliterapeutin asemassa. Ja oikeastaan suurin osa koko biisistä meni silloin ohi, kun ei ihan tajunnut mitä siinä nyt sitten tarkoitettiin.

 

Mutta silti. Joku noissa sanoissa koskettaa ja tuntuu.

 

Mistä tämä oikein tuli mieleeni? Ehkä siksi, että joululomani kului orgasmikirjaa kirjaimellisesti vääntäessä 10-tuntisten päivien muodossa ja siellä tuo panemisen, rakastelun ja koko seksin kirjo pyöri päässä aamusta iltaan?

 

Bing! Lamppu syttyi päässäni.

 

Leevi and the Leavingsin Itkisinkö onnesta pyöri päässäni ennen kaikkea siksi, että se kaikki muu elämä, mikä myöskin liittyy seksiin ja panemiseen tuli niin liki kirjaa kirjoittaessa. Ymmärrys ja hämmennys aina vain uudelleen siitä, miten seksuaalisuus liittyy kaikkiin elämän osa-alueisiin jollain tavalla.

Monen kokemuksensa jakaneen naisten tarinoissa päinvastoin kuin biisissä, nousi esiin aikuisen naisen elämän ihanuus. Ei nuoruuden haikailu vaan syvästi tässä hetkessä nauttiva nainen. Se resonoi minussa kovasti. Tuntuu, että taiteilen jossain eri ikäryhmien välillä. En vielä haluaisi olla ihan superaikuinen eli keski-ikäinen, mutta onhan mulla muru ja kolme lasta jo! Ja oma firma!

 

Ehkä tuo biisi tuli jättämään jonkin sortin hyvästit nuoruuden loputtomalle haikailemiselle? Että jospa eläisin tässä hetkessä täysillä – suosittelen sinullekin!  <3

 

 

*Jos sinusta tuntuu, että elämä on tosi mageeta JUURI NYT, kerro siitä! Minusta on aina ihanaa kuulla erilaisia tarinoita, myös niitä että joissa kaikki on hyvin ja hymyilyttää. =)

*Kuvat: ystävän ottama ja Pexel

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Pelot puhumisen esteenä
4 joulukuun, 2019
Collaborations, Seksuaalisuus
Sex is fun – feat. Sinful
24 marraskuun, 2019
Uncategorized

Hylätty uudelleen löydetty isän tyttö

Lapsuus täynnä rakkautta. Minulla on ollut hyvä, rakastava ja huolehtiva äiti. Isä, joka palvoi, kehui ja rakasti. Olin isän tyttö pienenä. Sain myös kaksi vuotta nuoremman pikkuveljen. Mummolamme oli ihana pieni maatila, jossa vietimme paljon aikaa.

 

Lapsuuteen liittyi kuitenkin myös synkkiä värejä. Vanhempien riitoja, isän alkoholin liikakäyttöä, perheväkivaltaa ja rajua mustasukkaisuutta. Muistan ala-asteen alkumetreillä jo tajunneeni, että äitini ja isäni eivät sovi yhteen.

 

Heidän eronsa oli helpotus. Riidat vähenivät ja asioihin tuli selkeyttä. Vaikka ei erolapsena oleminen mikään juhlinnan paikka ollut. 1990-luvulla se oli vielä häpeäpilkku naamassa.

 

Pahin hetki oli, kun isä ilmoitti mukavan kesälomareissun päätteeksi muuttavansa pois. Järkytys oli suuri. Itkulleni ei tullut loppua. Ajattelin lapsen maailmassani itsekkäästi ja mietin, miten hän voi tehdä minulle näin.

 

Isän käynnit olivat odotettuja tärkeitä hetkiä. Itku tuli aina, kun isä oli lähdössä. Ikävä oli painavaa kuin lyijy. Sitten käynnit alkoivat kuitenkin vähentyä. Ja vähentyä.

 

Pikku hiljaa tulin murrosikään. Tukahdutettu ikävä ja raivo, siitä että isä jätti minut tuli pinnalle. Huusin, vihasin ja surin. En halunnut enää nähdä isää. Toisaalta huusin äidille, että muutan isän luo, kun siellä on kaikki paremmin. Vaikka tiesin, ettei isä edes ottaisi minua.

 

Kuohuva murrosikä oli jo laantumassa. Tapasin isäni yllättäen. Hän ei heti edes tunnistanut minua. Soitin hänen peräänsä ja vaadin häntä selittämään, miksi emme kuulu hänen elämäänsä. Hän sanoi, että olemme hänen mennyttä elämäänsä emmekä kuulu nykyiseen, uuteen elämään.

 

Se oli isku vasten kasvoja. Toinen isku palleaan. Hyvä kun henki kulki puhelun jälkeen. Mitä v****a isäni tarkoitti??!!! Sillä hetkellä hän hylkäsi minut. Juuri aikuisuuden kynnyksellä olevan tyttärensä.

 

Kasvatin itselleni henkisen kilven. Yritin olla välittämättä. Viha suojeli ja antoi voimaa, vaikka minulla oli paha olo.

 

Kului vuosia. Emme olleet tekemisissä. Esikoiseni synnyttyä isäni otti yhteyttä ja olisi halunnut tavata minua. Hän olisi halunnut nähdä minut ja ensimmäisen lapsenlapsensa. En ollut valmis siihen. Raivon aalto löi lävitseni, sanoin rumasti ja lopetin puhelun. Olin halunnut nähdä hänet, mutta kipu sisälläni oli liian kova.

 

Vuodet kuluivat ja tapasin murun. Elämäni muuttui, rakkaus pehmensi ja antoi voimia käsitellä menneitä. Kun aloimme odottaa tytärtämme isäni ja lapsuuteni tuli mieleen uudelleen ja uudelleen. Tiesin, että tyttärestäni tulisi aivan isän tyttö. Koin iloa ja surua samaan aikaan. Ikävöin omaa isääni. Olin välillä jopa katkera.

 

Omat huonot ratkaisuni esikoisen isän kanssa ja uusi mahdollisuuteni murun kanssa loivat pohjan armollisuudelle isääni kohtaan. Tajusin, miten vaikeaa parisuhteiden, rakkauden ja vanhemmuuden yhdistäminen on. Tilanteet tapahtuvat nopeasti ja järki hämärtyy tunteiden velloessa. Vanhempani varmasti yrittivät parhaansa.

 

En halunnut enää vihata isääni. Halusin antaa anteeksi. Tutustua uudelleen, luoda uuden suhteen ja antaa lapsilleni toisen papan. En ollut silti valmis ottamaan häneen yhteyttä. Yritin saada menneisyyteen selvyyttä vanhoja kuvia katselemalla.

 

Isä otti minuun yhteyttä kolmannen lapsemme synnyttyä. Sovimme, että he tulevat meille kylään. Jännitti ihan helvetisti. Valmistauduimme kuin valtiovierailuun.

 

Ovikello soi. Siinä hän oli vaimonsa kanssa. Tutun näköinen mies. Hän oli vanhentunut, mutta halaus tuntui samalta kuin ennenkin. Isän lämmin turvallinen halaus. Se mihin tapaamiset eron jälkeen aina päättyivät, oli nyt uuden alku.

 

Asiat eivät tapahduin kuin elokuvissa. Tapaamisia on ollut harvakseltaan, tutustuminen tapahtuu etanan tahtiin mutta isä on taas elämässäni. Ehkä jonain päivänä voimme puhua enemmän ja syvemmältä. Olen iloinen myös hänen kumppanistaan, joka on kulkenut isän rinnalla pitkään. Hänestä on tulossa kolmas mummo lapsillemme.

 

Jokaisen tapaamisen jälkeen minulle jää lämmin olo. Olen jollain tapaa kokonaisempi. Tunnistan, miten tärkeä tuo vielä vähän tuntematon isä on minulle. Tunnen, miten olen löytänyt isäni uudelleen ja se tuntuu mielettömän hyvältä. <3

 

 

*Avioerot ovat vaikeita. Rakkaus on haastavaa. Joskus eron myötä vanhempien ja lasten suhteet etääntyvät niin kuin meille kävi. Jos elämänkellossa vain aikaa riittää ei kannata kantaa vihaa koko elämää. Jos pystyt anna uusi mahdollisuus ja yritä olla armollinen. Tämä matka, jota nyt käyn, on hyvin tärkeä minulle. Uskon, etten ole ainoa avioerolapsi, joka kantaa sydämessään samaa kipua. Anna kivulle mahdollisuus sulaa pois.

 

Voit blogin kommentteihin kertoa oman tarinasi, jos haluat. Tarinoissa ja ihmisten kokemuksissa on voimaa. Kiitos jo etukäteen.

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Rakkaus, Tinder ja tyytyminen
17 marraskuun, 2019
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
5 kesäkuun, 2019
Uncategorized

Oodi ystävyydelle

On vuosi 1996 ja laulamme täysillä kotimme olohuoneessa Spice Girlsin musavideon tahdissa. Kun biisi loppuu kelaamme Lista –ohjelmasta nauhoitetun biisin uudelleen alkuun. Ja taas mennään. Tunnelma on katossa ja huone täyttyy iloisesta kikatuksesta.

Vuosituhannen loppu. Pelaamme koripalloa koulujen välisten mestaruuskilpailujen finaalissa. Katson oikealle, näen ystäväni, joka nyökkää. Tuomarin pilli soi. Peli alkaa. Pari pomppua, juoksen täysillä ja syötän ystävälleni. Koriii!!! Ja me tuuletamme!

Itken vuolaasti ystäväni olkaa vasten. Eletään tammikuuta 2005. Kihlasormus on jätetty pöydälle ja olen päättänyt lähteä. Silti sattuu. Ystäväni lohduttaa ja tsemppaa minua nousemaan junaan. Vaikka lähden yksin, tiedän etten ole yksin.

Makaan sairaalassa kesällä 2007. Ennenaikainen synnytykseni on käynnistynyt ja minut siirretään synnytyssaliin. Äitini ehtii paikalle vasta kahden tunnin kuluttua. Soitan ystävälleni. Hän on Pyynikillä ottamassa aurinkoa. Hän närkästyy, koska on juuri yksi kesän harvoista hellepäivistä. Joudun vannomaan, että maksan solariumin hänelle. Nauramme.

Hassuja tehtäviä, koripalloa, kuvaukset, itkua ja villiä biletystä. Vietämme polttareitani puoli vuotta häiden jälkeen kesällä 2013. Minut on ympäröity tärkeillä ystävilläni. Ne ketkä eivät ole paikalla ovat lähettäneet ihania muistoja. Nämä naiset tietävät ja tuntevat minut. Minulle puetaan abiristeilyltä tuttu kimalletoppi ja minishortsit. Helsinki vapiskoon.

Olen saanut kokea niin arkisia kuin huikeitakin juttuja ystävieni kanssa. Miltä tuntui teininä, kun kuulimme mopon äänen ja iskimme silmää toisillemme. Tai kun ensimmäinen ystävistäni meni naimisiin ja itkulla ei ollut mitään rajaa kirkossa. Ystäviä on tullut uusia, osa jäänyt matkalle ja osa pysynyt lähellä kaikki nämä vuodet. Kun pohdin menneitä vuosia, mieleeni tulvii paljon muistoja.

Miten voi muistaa lapsuuden ystävien syntymäpäivät kuin omien lastensa? Miten voi joskus olla ikävä ihmistä, jonka kanssa ei ole ollut tekemisissä kymmeneen vuoteen?

Ystäväni ovat osa minun tarinaani. Kaikki he ovat jättäneet minut jälkensä. Miten jännää on huomata, kuinka elämä on vienyt meitä eri suuntiin. Miten ylpeänä voin joskus ajatella vanhaa ystävääni, joka valloittaa maailmaa toisella puolella maapalloa, vaikka itse istuu kotisohvalla imettämässä kolmatta lastaan.

On lapsuuden ystäviä Karkkilasta. On ystäviä rakkaista harrastuksista, minulla etenkin koripallosta. On ystäviä opiskeluajoilta Mikkelistä, työpaikoista ja eri kaupungeista, missä olen asunut. Monet heistä ovat enää osa rakkaita muistoja ja epämääräisiä facebook-ystäviä. Silti he koskettavat minua syvästi. Vaikka en sitä aina huomaakaan.

On ollut myös lyhyitäkin kohtaamisia, jotka tuntuvat ystävyydeltä. Viikon mittainen kilpailumatka Istanbulissa bolivialaisen Alexsandran kanssa ei unohdu ikinä. Tai kolmen viikon seikkailu Aulin kanssa Italiassa. Ja heitä kaikkia, ystäviä, joita olen kohdannut matkan varrella milloin missäkin mutkassa ja joiden kanssa olen kulkenut eri pituisia pätkiä, voi olla välillä iso ikävä.

Lapsen saaminen, parisuhteen aloitus ja perheen kasvaminen ovat vieneet aikani. Myös työlle ja harrastuksille menee osansa. Samaan aikaan kaipaan ystäviäni. Aika ei vain riitä.

Kolmannen lapsen jälkeen jopa puhelimessa puhuminen on vaikeaa. Tätä en olisi vielä uskonut ensimmäisen lapsen jälkeen. Ja missä välissä ehtisin ja jaksaisin matkustaa toiselle paikkakunnalle ystäväni luo? Vaikka haluaisin.

Väärinkäsityksiltä ei voi välttyä. Etenkin jos itsellä on lapsia ja ystävällä ei. Kaikkia asioita ei voi selittää, eikä kaikkea ymmärtää. Yritän olla itselleni lempeä. Ja yritän myös pitää enemmän yhteyttä. Sillä joka kerta kun soitan ystävälle, siitä tulee niin mahtava olo. Vaikka ystävä olisi sitten Hämeenkyrössä, Nummelassa, Tampereella tai Rovaniemellä.

Olen aina uskonut siihen, että todelliset ystävät pysyvät. Yhteys säilyy vaikka toisesta ei kuulisi aikoihin. Ja juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin. Nämä ystävät tuntevat minut. Ja minä rakastan heitä. Kiitos, että olette olemassa. <3

You may also like
Ihmissuhteet, Lifestyle
Rakkauslomalla Tallinnassa
12 tammikuun, 2020
Ihmissuhteet, Seksuaalisuus
Rakkaus, Tinder ja tyytyminen
17 marraskuun, 2019
Collaborations, Lifestyle
Kohtaamisia kahvin äärellä
5 kesäkuun, 2019
Close