Perhe

”Mä haluan vauvan”. Vain kolme sanaa. Kuin Fokkerin sivuovi olisi avattu. Huumaavaa meteli täyttää koneen. Pitäisi nousta seisomaan, mutta jalat eivät tunnu tottelevan. Mekaanisesti, vailla omaa tahtoa vartalo siirtää itsensä Marionetti –nuken lailla kohti ovea. Epäuskoinen mieli yrittää vimmatusti löytää ja löytääkin monia syitä miksi ei kannata hypätä ulos toimivasta koneesta. Sehän on järjenvastaista! Kädet hakeutuvat ovenkarmeihin. Sydämen noustessa kurkkuun ja äänimaailman muuttuessa monotoniseksi sydänlyöntien rihmastoksi katse hakeutuu yläpuolella olevaan punaiseen valoon, joka tuijottaa rävähtämättä takaisin.

”Kuulitko? Mä haluan vauvan”. Tavaramerkkini häkeltyessäni, hermostunut naurahdus, karkaa huuliltani. ”Okei”, kuulen sanovani. Pitäisi olla oikeastaan imarreltu. Tuo kaunis ja viisas nainen haluaa lapsen. Ja minun kanssa. En kuitenkaan osaa olla kuin hätääntynyt impala, joka jokea ylittäessään tajuaa kahden vedenpinnalla lilluvan vesikuplan olevan krokotiilin silmät.

Olin aina halunnut lapsia. Olinhan suurperheen poika itsekin. Kaksi veljeä ja kolme siskoa. Toisiaan rakastavat vanhemmat. Se tuppaa tekemään tehtävänsä. Perhe on vankka ankkuri. Tieto siitä, että sinua rakastetaan, vaikka mitä. Se tuo onnea. Syvää onnea. Halusin sitä meillekin. Miksi ajatus siitä tuntui yhtäkkiä niin kaukaiselta? Olin kuin mies toisella eksoplaneetalla, jolla oli tietoa muusta elollisesta elämästä vailla kykyä siirtyä sinne. Eikä isyys ollut minulle edes vierasta.

Olin löytänyt elämäni rakkauden ja parhaan kaverini netistä -murun. Murun mukana tuli pieni poika. Päätin rakastaa tuota poikaa kuin omaa poikaani. Taisinkin viettää pidemmän kuherruskuukauden pojan kanssa kuin murun. Sellainen crash course isyyteen. Vietin tunteja talvisessa leikkipuistossa pikkuisen pojan kanssa tennareissani hytisten. Siitä tunnistan edelleen ensimmäisen lapsensa saaneet vanhemmat. Liian vähän ja liian hienot vaatteet puistoleikkeihin. Viimeistään toisella kierroksella sitä antautuu ja laittaa kiltisti toppavaatteet päälle.

”Tule isin luokse niin mä laitan sulle takin päälle”. Se tapahtui kuin itsestään. Ensimmäinen kerta, kun kutsuin itseäni isäksi. Hetkellisesti säikähdin ja odotin pojalta jonkin reaktion, joka paljastaisi hänen ajatuksensa. ”Et sinä ole minun isäni”. Sitä ei tullut, vaan tuli poika syliin ja minä puin takin päälle. Minä pakahduin onnesta. Niin minusta tuli hiljalleen isä ensimmäisen kerran. Kaikki tapahtui kuin itsestään. Helposti. Elämä oli ihanaa.

Punainen valo vaihtuu vihreäksi. Takaa kuuluva komento: ”Mene!” pakottaa ponnistukseen. Vartalo työntyy peruuttamattomasti ulos koneesta ja tuulen raju nykäisy vie hetkellisesti tasapainon tajun. ”Mitä, jos varjo ei aukea!?” Viimeinen epätoivoinen ajatukseni, kunnes alistun. Enää ei ole paluuta.

Päätös oli tehty ja yhtäkkiä minusta oli tullut osa ihmiskunnan tehdastuotantoa. Tärkeänä tehtäväni oli tuottaa ja saattaa perille kyvykkäitä siittiösoluja. Ei hassumpi pesti. Siis se perille saattaminen, mutta nyt tilanne oli hyvin erilainen.  Nyt siellä perillä odottikin jokin.

Muistan ikuisesti ne ensimmäiset päätöksen jälkeiset rakastelukertamme. Kuin jokin muinainen alkuolento olisi tarttunut kourallaan kiinni selkärangasta, ravistellut kunnolla ja puristanut ydinnesteet ulos. Rakastelun jälkeen, ristiriitaisten tunteiden myllertäessä mielessä, makasin murun vierellä ja tajusin -nyt se tapahtuu. Eikä siinä muuta voi kuin huohottaa ja ihmetellä, kun jokin hyvin ainutlaatuinen ja yli-innokas siittiö rientää kilpaa ja pahaa-aavistamattomana kohti ikiaikaista kohtaloaan –isoa, limaista ja kuitenkin niin vastustamattoman houkuttelevaa munasolua.

Raskauden ihme on todellakin ihme. Etenkin miehelle, jolle on osoitettu vaihtopenkin paikka. Siinä on vissi ero. Toinen tuntee ja kokee fyysisesti ja henkisesti oman kehonsa muutoksen ja sikiön liikkeet omassa kehossaan. Ja toinen saa seurata sivusta. Yritä siinä sitten olla samalla levelillä. Ja auta armias, jos sanansa asettaa väärin ja kertoo ymmärtävänsä jotenkin mistä siinä on kyse.

Parasta on vain palvella parhaansa mukaan ja hyväksyä tietty ulkopuolisuuden tunne. Voihan sitä tehdä kaikkea mikä leffoista on tuttua. Jokainen meistä on nähnyt ne leffat, jossa mies puhuu sikiölle masun läpi tai ihmetellyt kuinka terhakkaasti se meidän pieni potkii. Olen myös nähnyt sen Alien –elokuvan. Tiedätte mikä siellä myllersi. Niin ei-todellinen se tuleva vauva oli.

Näin ja koin toki pesän rakentamisen, masun kasvamisen, mielialojen vaihtelut ja hengitysharjoitukset. Kaikki ne olivat tavallaan kuitenkin leikkiä. Mieli ei vain osannut ymmärtää, että se pieni olento siellä ultrakuvassa on muu kuin photoshopin tulos. Enkö osannut eläytyä oikealla tavalla?

Onneksi sain olla todistamassa kauniin tyttö –vauvamme syntymän. Vauva konkretisoitui hyvin kauniilla tavalla suoraan silmieni edessä. En voi koskaan syvällisesti ymmärtää naisen raskautta ja synnytystä. Sen mitä se tarkoittaa, kun luovuttaa oman kehonsa toiselle. Mutta sain kokea ja nähdä kuinka tuo vieras, lähes epätodellinen olento muuttui siinä hetkessä, sillä sekunnilla meidän tyttäreksemme. En tuntenut muuta kuin rakkautta, ylpeyttä ja suurta kunnioitusta muruani kohtaan. Hyppy tuntemattomaan päättyi varjon avautumiseen.

*Tällä kertaa Puhu muru -blogissa vieraili muru, ihana mieheni, kolmen ihanan lapsemme isä. Kiitos muru. Mä rakastan sua valtavasti. <3

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Puhu murun löydät myös Instagramista, jossa voit kuvien ja storyn kautta seurata, mitä touhuan arjessa. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)