Miten monta kertaa olenkaan elämäni aikana luullut olevani raskaana? Monta, liian monta kertaa! Vaikka menkkani ovat olleet suhteellisen säännölliset aina, ovat ne silti heitelleet ja olen säikähtänyt itse ja säikytellyt poikaystäviäni. Ja kerran tuo säikähdys osuikin kohdallani oikeaan, ja minusta tuli yllättäen äiti vasta 22-vuotiaana.
Kuluneet yhdeksän vuotta ovat olleet siinä mielessä erilaiset, että vauvaa on välillä myös toivottu ja odotettu innolla murun kanssa. Silloin on joutunut kohtaamaan menkkojen alkamisen erityisen karvaana pettymyksenä, joka on aiheuttanut jopa kunnon ärtymyksen. Sitä on ollut niin varma kehon viesteistä: pienistä pahoinvoinnin aalloista, vatsan nipistyksenomaisista kivuista tai terästäytyneestä hajuaistista.
Viimeksi tähän hienoon paniikin ja ilon aallokkoon ajauduttiin vuoden viimeisinä päivinä. Murun totesikin, että taasko?! Minä sain itseni niin kierroksille, että parina yönä jäi yöunetkin varsin ohuiksi, kun kävin läpi mielessäni erilaisia skenaarioita. Neljäs lapsi muuttaisi taas elämää aikalailla, tarvitsisimmeko uuden auton, asunto olisi ainakin liian pieni… Miten minun urani?
”Olin jo antanut kaikki vauvantarvikkeetkin pois! Olin jo luullut, että kuoleman laakso on kohta ohi! Olimme jo päässeet lähes 100% varmuuteen, että lapsilukumme on täynnä! Meidän piti lähteä surffaamaan koko perheen voimin ilman vauvahässäkkää!”
Tiedän, etten todellakaan ole ainoa tämän aihepiirin kanssa painiva nainen. Niin monet ystäväni ovat soitelleet vuosien varrella ”hätäpuheluita” minulle, kun menkat ovat olleet tipotiessään. Yhdessä ollaan puhuttu asiat halki, poikki ja pinoon aina melkein lapsen nimiäisiin saakka. Ajatus abortista on usein ahdistanut, mutta ollut silti tärkeä turva ja osa keskustelua. Kunnes ollaan taas muistettu, että eihän kukaan ole vielä raskaana ”virallisesti”.
Useimmiten menkat ovat alkaneet aina jossain vaiheessa. Toki on tullut myös iloisen hämmentyneitä vauvauutisia ja on päädytty aborttiinkin, jota on surtu yhdessä.
Google on suorastaan sauhunnut hakusanoista ”ensimmäiset raskausoireet” , ”oudot raskausoireet”, ”koska huomasin olevani raskaana” ja ”lasketun ajan laskuri”. Jo pelkkä asian selvittäminen on rauhoittanut mieltä (se voi tietenkin myös pahentaa tilannetta). Mutta mieli ei tahdo millään rauhoittua ennen kuukautisten alkua tai raskaustestin tulosta. Toisinaan testejä on mennyt muutamakin…
Mutta miksi sitten, kaikesta paniikista huolimatta – joka kerta läsnä on pettymys? Vaikka en haluaisi olla raskaana, olen samalla pettynyt, etten ole. Seurauksena voi olla jopa surua. Eihän siinä ole järjen hiventäkään?!!!
Jokin outo ja ihana ilo siinä uuden raskauden mahdollisuudessa on läsnä, vaikka järki sanoisi ettei siinä ole mitään mieltä. Tuon rakkaudentäyteisen tunteen edessä tulevat ongelmat ovat vain haasteita, joista jotenkin aina selvitään.
Kunnes tulee realismi.
Olisinko ollut ensimmäisen kerran elämässäni tilanteessa, jossa abortti olisi ollut ainoa oikea ratkaisu? Resurssit ovat elämässä rajalliset, enkä tiedä olisimmeko voineet ottaa vastaan neljättä lasta. Omien resurssiemme lisäksi olen alkanut miettiä viime vuosina aivan uudella tavalla myös maapallon resursseja. Olemme jo kuormittanut maapalloa reilusti oman osamme yli!
Luonto teki kuitenkin asiasta päätöksen, ja menkat alkoivat juhlallisesti vuoden vaihduttua melkein viikon myöhässä. Olo oli helpottunut vaikkakin hieman surumielinen. Mietin itsekseni, että montakohan kertaa vielä panikoin mahdollista raskautta ennen vaihdevuosia? Ja sitten suren ehkä sitä, kun tätä paniikkia ei enää ole? Vai tuuletanko onnesta?
Kallistun siihen, että tästä kaikesta kannattaa nauttia, laittaa ehkäisy kuntoon (meillä on kunnossa) ja tarvittaessa hakea ajoissa se raskaustesti – jotta voi nukkua rauhassa. <3
*Oletko sinä panikoinut, koska olet pohtinut että olet raskaana? Tapahtuuko sinulle tätä usein? Miten kumppanisi suhtautuu siihen?
*Tsekkaa myös aiempia kirjoituksiani aiheesta:
Raskauden keskeytys olosuhteiden pakosta
Kupari kierukka – ystävä vai vihollinen?
Kun äidin ehkäisy pettää – on kiire tehdä valintoja
Lisää lapsia vai kohti urahaaveita?
*Kuvat by Muru
*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Löydät Puhu murun myös instagramista – joka on ehkä kaikista reaaliaikaisin paikka seurata elämääni. =)
Niin tuttu ajatuskuvio tuo: voi ei, mitä jos olen raskaana -> voi ei, en ole raskaana 😀 meillä on kolme lasta ja lapsiluku on ihan ehdottomasti täynnä. Ajattelin kierukan olevan kätevä ehkäisyväline, mutta hetkittäin se ajaa mieleni hulluuden partaalle! En ole niitä onnekkaita, joilta vuodot jäävät kokonaan pois kierukan myötä, mutta ei niitä säännöllisestikään tule. Joten kumma kyllä, panikoin niitä vuotojakin: ”tämä on varmasti alkuraskauden tiputtelua!” Pahinta, kun yksi ystävä kertoi serkkunsa olevan kierukkalapsi. En ihan todella haluaisi enää uutta vauvaa, se kuvastuu peloissani. Jos vahinko kuitenkin kävisi, tiedän että pitäisimme lapsen ja tietenkin olisin hänestä onnellinen. Siksikin ajatus varmasti välillä ahdistaa, koska palan halusta päästä eteenpäin pikkulapsilimbosta.
Kiitos kommentistasi Daniella. Kirjoituksesi oli kuin suoraan minun suustani. Olet niin asian ytimessä, kun sanot samassa lauseessa sen että pitäisi lapsen ja tulisi onnelliseksi. Ja toisaalta sen VALTAVAN halun päästä pois pikkulapsilimbosta. Aivan loistavasti kuvaava sana tuo pikkulapsilimbo!
Minulla on ollut vähän samoja pelkoja tuon kuparikierukan kanssa, mutta yritän luottaa siihen. Et maininnut onko sinulla hormoni- vai kuparrikierukka, mutta kuvauksesi perusteella voisin olettaa että hormonikierukka. Itselläni oli se aikanaan kun tapasin Murun ja menkat oli poissa kokonaan. Voin sanoa, että sekin sai silti aikaan välillä vielä pahempaa raskauspaniikkia. Jotenkin ne menkat sentään rauhoittaa mielen.
Aikamoista. Mutta toivotaan, että me itse kukin ketkä ajattelemme lapsiluvun olevan täynnä, voisimme luottaa ehkäisyyn ja vauvaa toivoville toivon tietysti paljon vauva onnea. <3
Olipa ajankohtainen teksti mulle! Mulla kierto on yleensä aina 29 päivää ja viime viikolla menkat olivat 4 päivää myöhässä. No kyllä ne lopulta alkoivat, mutta välissä kerkesi olemaan yöttömiä öitä, palstojen lukemista ja kuumottelua. Kerran menkat olivat 2 viikkoa myöhässä, se vasta olikin tuskallista. Stressaaminen ei ainakaa auta niitä tulemaan, mutta sitä on tosi vaikea katkaista. Omalle miehelle en kertonut tällä kertaa, sillä edellis kerralla kuumoteltiin ihan turhaan molemmat. Mulla tosin voi varmaan vaihdella kierto nyt, kun viime kesänä lopetin epillerit. Tällä hetkellä kondomi ehkäisynä tai keskeytetty yhdyntä. Sä kyllä kerroit niin hyvin kaikesta, että ensin pettyy ja ärsyyntyy, mutta sitten tulee realistiset ajatukset ja myös tavallaan helpotus.
Kiitos kommentistasi munkki. Ihanaa, jos sait tästä vertaistukea tähän naisen elämän yhteen koetukseen. Miten voikaan olla samassa hetkessä niin paljon rakkautta ja kauhua läsnä?!! Täytyy sanoa, että sä teit kyllä viisaasti kun et kertonut tällä kertaa miehellesi. Se ei varmaan oo kyllä aina järkevää… Toisaalta jakaminen voi auttaa omaa oloa. Ehkä mäkin ensi kerralla yritän coolisti odotella ja googletan itsekseni vaan. Mutta hyvä, että ilmeisesti sinullakin menkat oli vaihtoehdoista se parempi. <3
Todellakin juuri samanlaisia kokemuksia ja ajatusia. Meilläkin lapsiluku täynnä kolmella lapsella. Yksi keskytymätön keskenmeno viime syksynä. Oli ristiriitaista se aika, yllätysvauva, mutta aivan ihana asia! Suretti kun meni kesken rv 7, huomattiin la:n määritysultrassa vko 10 olo oli surullinen ja helpottunut yhtä aikaa. Ei sitä pois vapaaehtoisesti olisi kumminkaan antanut.