Toukokuu tuli ja meni. Päätöksen tekeminen tuntui luissa ja ytimissä. Päättäväisesti veimme muuttoa eteenpäin ja minä hoidin käytännön asioita. Olin jo soittanut päiväkotipaikan tytöllemme ja pojan uuteen kouluun. Tyttö sai paikan yhdestä maailman ihanimmista päiväkodeista. Pojan uusi opekin oli jo tiedossa, hän oli minun vanha openi. Muutto tuntui hetken niin selvältä ja oikealta.

 

Isommat lapset näyttivät omilla tavoillaan pelkonsa ja huolensa. Keskimmäinen pissaili sänkyyn vähän väliä öisin ja koululainen kiukutteli. Hän oli jopa muuttamassa naapuriin kaverinsa luokse. Vauva takertui minuun normaalia enemmän. Ehkä hän ymmärsi puheet lähtemisestä ja pelosta.

 

Epävarmuus alkoi kalvamaan mieltä kuitenkin, vaikka olimme tehneet päätöksen. Enää en nähnyt ihanaa helpompaa elämää maalla vaan liian ison talon, jota siivosin yksin uupuneena murun ollessa töissä. Muru näki itsensä väsyneenä pimeässä ajamassa kohti Karkkilaa. Olisinko yksin lasten kanssa suurimman osan ajasta, kun työmatkat veisivät isän, aviomiehen ja rakkauden?

 

Meillä kummallakin työt painottuvat pääkaupunkiseudulle. Työmatkat olivat huolemme jo alun alkaen. Ne huolettivat edelleen tai jopa enemmän. Itse olin alkanut pohtia, olinko nähnyt itseni vain kotiäitinä. Ensi vuonna minun oli kuitenkin tarkoitus palata työelämään. Miten voisin alkaa yrittäjäksi ja perustaa seksuaaliterapia vastaanoton Helsinkiin, jos asuisin Karkkilassa?

 

Samaan aikaan näin silmissäni tutun Karkkilan liikuntahallin. Siellä lapseni pääsisivät hyvien valmentajien siipien suojassa kasvamaan koripalloilijoiksi ja urheilijoiksi. He saisivat saman ilon ja rakkauden liikuntaa kohtaan kuin me saimme lapsina murun kanssa. Pelko liian totisesta ”otsa kurtussa” urheilusta jäisi Helsinkiin. Maalla jokainen lapsi on arvokas ja kentälle pääsee kaikki, jotka  haluavat pelata.

Me olimme murun kanssa jo etukäteen suunnitelleet muuton. Ennen muuttoa talo olisi kuitenkin pitänyt tyhjentää täysin, siivota putipuhtaaksi. Ja remonttikin olisi pitänyt tehdä. Itse muutto alkoi myös tuntua varsinaiselta painajaiselta. Perheeni oli asunut talossa jo 80-luvulta saakka ja talon tyhjeneminen alkoi näyttää epätodennäköiseltä aikatauluumme nähden. Oli pakko todeta, että emme voi tehdä asialle mitään. Talosta ei tulisi ikinä meidän taloa, jos perheeni tavarat jäisivät sinne pyörimään.

 

Tuntui vaikealta myöntää, että maalle muuttomme päälle alkoi kertyä harmaita pilviä. Toivoin niin monena iltana salaa sitä ihmeellistä kristallipalloa, josta olisi voinut tarkistaa, teemmekö elämämme virheen, jos muutamme. Tai vielä isomman virheen, jos jänistämme. Vai olemmeko niitä pirun jahkaajia, joilta elämä menee ohi niin kuin viimeksi pohdin?

 

Huomasin myös, että minuun vaikuttivat  eri ihmisten mielipiteet. Toiset kannustivat ihanasti muuttamaan maalle, toiset nostivat rehellisesti esiin asioita, jotka puolsivat kaupungissa asumista. Osa pelotteli tai ihmetteli suuresti, miten ihmeessä me muutamme Karkkilaan. Oli todella mielenkiintoista lukea teidän kaikkien kommentteja viestiketjusta. Miten näin jo mielessäni sen helpotuksen ja vapaan olon maalla. Tai toisaalta ahdistuksen ja yksinäisyyden omalla pihalla nököttäessä. Olen palannut lukemaan kommenttejanne monta kertaa.

Teimme päätöksen jäädä vielä Helsinkiin. Peruin päiväkotipaikan ja koulupaikan. Se tuntui melkein tappion myöntämiseltä. Nolotti ja hävetti. Esikoinen oli hyvin onnellinen meidän jäädessä. Keskimmäinen vähän ihmeissään, mutta tyytyväinen ja yöpissailut loppuivat kuin seinään. Vauva tunnusteli muiden fiiliksiä. Meille jäi vieläkin ristiriitainen olo murun kanssa. Ja haikeus. Minä olin jopa turhautunut ja toisaalta helpottunut.

 

Kun olemme käyneet Karkkilassa päätöksen teon jälkeen, on tullut outo tunne. Tunne siitä, että tänne me kuulumme. Aika ei vaan ollut vielä oikea. Siksi olemme jatkaneet muuton suunnittelua rauhallisemmalla tahdilla. Jos remontti saadaan kuntoon ja työkuviot selviävät, voipi olla, että ensi vuonna suuntaamme jo Karkkilaan. Puhtaus, rauha ja hieman lisää tilaa ovat tarpeita, jotka eivät ole hävinneet mihinkään.

Nyt kuitenkin Töölö Helsingin sydämessä on kotimme. Jos jotain opimme ja saimme arkeemme,  niin rakkautta nykyistä eloa kohtaan. Miksi emme nauttisi nyt kaupungin vilinästä, ystävistä täällä, merestä ja kesäisistä leikkipuisto hulinoista täysin rinnoin. Kyllä meidän täytyy murun kanssa varmaan käydä vielä Helsingin yöelämässä ja nauttia hiprakassa aamu auringon noususta, kun kävelemme kotiin lasten ollessa mummolassa. Se on meinaa aika ihanaa. <3

 

*Miten te jotka olette muuttaneet maalle, olette kokeneet työmatkat, jos ne ovat pitkät? Onko lukijoissa, niitä jotka asuvat Helsingissä ennen kaikkea töiden takia? Tai niitä, jotka ovat muuttaneet maalta takaisin kaupunkiin syystä tai toisesta? Kaikki kommentit ovat arvokkaita. Uskon itse siihen, että muiden kokemuksista voi itsekin oppia.

 

Kiitos jo etukäteen! =)